Lapsuusmuistelo

Tämä meemi tuli Sokean kanan kautta, ja koska en ole toistaiseksi aiemmin lapsuutta muistellut, aihe tuntui kiinnostavalta, varsinkin tällaisten aineellisten kiinnekohtien kautta. Näistä tulee hauskasti selkeitä ajankuvia.

Lapsuusmeemi

Kampa
Ala-asteella näin miten isot tytöt (kuudesluokkalaiset) pitivät takataskussa kampaa, jossa oli pitkä varsi joka sitten pisti farkun taskusta ulos. Sellainen piti sitten saada, ja farkut sitä varten.

Nenäliina
Nenäliinoja ei kai meidän kulttuuriimme kuulunut, kaikki niiskuttivat ja pyyhkivät hihoihinsa, mummoilla oli kangasnenäliinat.

Lintu
Minulla ei ole mitään erityisiä lintumuistoja, niin että linnut ovat osa äänimaisemaa. Satakielet sulostuttamassa mitä proosallisempia pajukkotaipaleita. Lokit, tiirat ja kuikat järvellä, kesäyöt:

Järvi
Se on kaikkeni, sieluni. Minun on saatava edelleen asua sen rannalla, on saatava nähdä kirkasta vettä, saaria, luotoja, lokkeja, pilviä siitä kuvastumassa -tuhansin, loputtomin variaatioin kuin rakastetun hyväily. Viekää minut autiomaahan ja kuolen kuin intiaani vailla toivoa siintävistä ulapoista. (Pohjanmaakin riittää…)

Harmooni
Kouluni, ala-asteeni kuten silloin sanottiin, oli sellainen jota äitinikin oli käynyt. Meillä oli joitakin samoja opettajiakin. Epäilemättä kalusteet olivat samoja myös. Minulla on sellainen mielikuva kuin olisin käynyt kouluani 50-luvulla, mutta elänyt 70-lukua. Jokaisessa luokassa oli jykevä urkuharmooni, jota käytettiin musiikkituntien säestyksenä. Ensimmäinen opettajani oli herttainen Siiri Angerkosken oloinen mummeli, jonka harras veisuu sai ’Jänöjussin mäenlaskun’ kuulostamaan melko samalta kuin ’Soi kunniaksi luojankin’. Harmooni puhkui ja pedaalit poukkuivat.

Kello
on aina ollut viholliseni. Lapsuudessa se jo ahdisteli minua, pelkäsimme kavereitteni kanssa mielettömästi myöhästymistä. Oli hirveä rangaistus tulla niin myöhään, että joutui seisomaan luokan ulkopuolella aamunavauksen ajan ja sitten tulla vasta luokkaan kaikkien porautuvien katseitten seuraamana. Olen silti aina ollut patologinen myöhästelijä, mikä kertoo minusta nolostuttavan asosiaalisen puoleni. Mutta vihasin kelloa ja erityisesti rannekelloja (kaikki tytöt halusivat rippilahjaksi kullatun metallirannekkeisen kellon –paitsi minä) niin paljon että yläasteella minulla oli kellotaulu kiinnitettynä metalliketjulla housunlenkistä taskukellona. Siitä lähtien en rannekelloa ole paljoa käyttänyt. Jossain vaiheessa minulla oli kyllä iso venäläinen sukelusvenekuvioinen kello itse tehdyssä nahkahihnassa. Nyt on känny ja siinä on kello. Ei tarvitse kiinnittää itseensä tuota aika-orjuuttajaa, mutta ajantieto kulkee koko ajan mukana, mihinkäs siitä pääsee. En muuten myöhästele enää tässä elämässäni.

Oksentaminen
Aloin hyvin pienenä jo voida pahoin autoissa. Dramaattinen kerta oli matka isoisän hautajaisiin, minulla oli upouusi maxipituinen takki jotain ihmeellistä lakka-muovimateriaalia, pvc:n esiäitä. Se oli tulipunainen, äidillä oli musta samanlainen. Olin todella ylpeä muotitakistani. Ja oksensin taksissa matkalla hautausmaalle. Takkia ei voinutkaan pestä millään, niin että oksennuksen haju olisi lähtenyt pois. Kertakäyttöiseksi jäi se takki, katkeraa oli.

Mummo
Mummo oli mielestäni näkymätön ja kuulumaton olento, joka näin jälkiviisaudella käsitettynä oli vain normaali vaimoihminen. Ei hän koskaan ollut mukana tekemässä mitään hauskaa, mutta sapuskaa oli paljon, ja se oli alusta loppuun itse tehtyä ja se oli ajallaan pöydässä. Tein mummolle vookeja vesikampauksella ja lopuksi pantiin tukkaverkko päälle. Mummo pesi pyykkiä pulsaattorikoneella, joka kieputti pyykkiä vain yhteen suuntaan. Pesun jälkeen lakanat piti erotella toisistaan, lastata vasuun kottikärryyn ja viedä joelle huuheltavaksi. Menin mummon mukana ”auttamaan”, katselin kesäisinä pyykkiaamuina joen vihreään hämärään ja ajattelin, että vielä joskus vaellan sen joen vartta sinne mikä salaperäinen seikkailu siellä joenmutkan takana odottaisikaan.

Ukkonen
En ole pelännyt ukkosta, asuin sellaisessa paikassa että sitä eivät vanhemmatkaan pelänneet, joten en ole siihen oppinut. Vain järvellä varotaan jos ukkonen lähtee nousemaan päälle. Kesäleirillä joku väitti nähneensä pallosalaman, ja vaikkei kellään kai ollut aavistustakaan mikä se oli, saimme aikaan melkoisen joukkohysterian. Ilmeisesti oli tarve saada pelätä jotakin kovasti yhdessä.

Kirja
Tuossa historianhämärässä koulussani oli ihana vanhalta haiseva koulukirjasto, josta sai käydä joka viikko lainaamassa kirjoja. Sain tietenkin myös oikean kirjastokortin, mutta se oli pitkään aika pelottava laitos. Toista oli koulunkirjasto. Muistan lukeneeni monta kirjaa jotain lasten Kalevalaa. Sitten luimme vielä Kalevalan lyhennettynä laitoksena, tai ainakin minä luin, se oli se versio, jossa on sanaselitykset alalaidassa. Olin aivan huumaantunut siihen outoon kieleen ja maailmaan. Samaan aikaan tuli Holmbergin Rauta-aika, ja minä rakastin sitä. Se oli kauneinta mitä olin nähnyt. Luokkakaverit katsoivat hiukan hitaasti hehkutteluani.

Pipo
Pipot olivat kaikki tiiviitä rumia mainospipoja, joissa ei ollut muuta koristetta kuin jonkin urheiluun, yleensä hiihtoon liittyvän tuotteen nimi. Ja ne olivat kirkkaan sinisiä ja niin sähköisiä, että sisällä pitkäkin tukka seisoi huojuen yläilmoissa kuin kuningaskobra vielä pitkään sisälle tulon jälkeen. Ylipäätään kaikki vaatteet olivat sellaisia. Ei ihme, että ikäpolveni on se, joka kulkee sitkeästi ilman hattua säällä kuin säällä, edelleen.

Matematiikka
Ekaluokalla tuli laskennoksemme mystistä joukko-oppia. Se oli täyttä abstraktiota jossa ei laskettu mitään Pekkojen ja Liisojen omenoita yhteen tai muutakaan tolkullista vaan opeteltiin toimimaan symboleilla jotka osoittivat joukkoon kuulumista ja joukosta poisleikkautumista ja jotain unioneita. Varsin kommunistishenkistä kun näin jälkikäteen ajattelee.

Hiukset
Pienenä minulla oli kaksi tiukkaa ponnaria ja omistin ainakin viidet erilaiset lettinauhat (mikä oli paljon siihen maailman aikaan). Koululaisena tukkani leikattiin lyhyeksi joka kesä, se vahvisti hiuksia ja oli käytännöllistä ja helppohoitoista, sanoi isä. No, miksei. Monien muiden tapaan pidin Viisikon Paulista eniten, joten oli kivaakin olla poikamainen edes jollakin tavalla.

Veli
Meidän ikäeromme on viisi ja puoli vuotta. Tiedoksi niille, jotka harjoittavat voimallista perhesuunnittelua: se on liian pitkä väli, varsinkin jos lapset ovat eri sukupuolta. Älkää pitäkö liian pitkiä taukoja. Yhteisiä leikkejä ei ihan hirveän paljon ole, ensimmäinen (minä) ehtii tulla ainoan lapsen kaltaisesti oikuttelevaksi ja kyykyttää sitten pienempäänsä aivan liikaa. Onneksi meillä oli hyvätkin hetkemme, muistan hauskoja kuvia, kuinka me pelkäsimme yhdessä Hello, hello, hello –ohjelmaa tai lauloimme onnessamme euroviisuja harjanvarsimikrofoneihin keltaisissa froteehaalariyöpuvuissa. Varsin abbaa.

Ikkuna
Kerrostaloasuntomme ikkunat antoivat isolle tielle, mutta siinä oli välissä kaunista korkeaa mäntyä. Silti kasvoin kuuntelemaan öisin rekkojen haikeaa ulvontaa, kun ne kiersivät maan verisuonia pitkin pitäen meitä lämpiminä, ruuassa ja vaatteissa. Pientä runotyttöä matkien nimesin joitakin lähimpiä ja persoonallisempia mäntyjä, joille juttelin ikkunasta ennen kuin muita oli tullut kotiin. Hiukan isompana menin tähtikirkkaina iltaöinä parvekkeelle ja lauloin tähdille Leinon Elegiaa vierittäen murrosikäisen maailmantuskaisia kyyneleitä.

Kalenteri
Ukilla oli seinäkalenteri, josta sai repiä päivän kerrallaan pois, ja kalamiehen kalenteri, jossa oli tietoja kalojen syönneistä ja kuun vaiheista. Se oli minusta ihan mystistä että kalenteri tiesi miten kala käy pyydykseen. Ukilla oli myös hieno ilmapuntari, joka näytti minkälaista ilmaa oli tulossa. Odotin aina että se olisi näyttänyt joskus myrskyä, mutta niin kovaa ilmaa ei tullutkaan että se olisi mahonkisesta ilmapuntarista ollut myrsky.

Puuro
Minun ei koskaan tarvinnut syödä pakkopuuroa niin että olisi tullut kammoa. Puuroihin liittyy ihan miellyttäviä muistoja: isänäiti heräsi joka jouluaattoaamu neljältä keittelemään oikeaa riisisuurimopuuroa, jota sitten syötiin kymmenen aikaan silmät sikkurassa (koska edellisenä yönä tietenkin meni niin myöhään).

Meikit
Mummolan ullakkohuoneen komuutin laatikoista löysin jonkun tätini tai mummoni vanhaa pomadaa, törkeän turkoosia luomiväriä ja ihonväristä huulipunaa. Pomadarasiassa oli Eiffel-tornin kuva. Kaikki meikit haisivat samalta kuin vanhentunut hajuvesikin. Kynsilakkaa ei ollut. Äitini varastot olivat hyvin pitkään samankaltaiset. Meikkiä ei kunnon naisen tarvinnut käyttää, ei ollut aikaa. Lapsena tietysti olisin halunnut kokeilla edes niitä meikkejä, mutta kielto oli ehdoton. Keksin korvikkeenkin, muistan kuinka villitsin päiväkodissa suuren porukan tyttöjä käyttämään voikukkaposkipunaa. Tädit olivat sangen epäsuosiollisia ekomeikki-idealleni, kaikkien poskia hangattiin puhtaaksi niin että kotiinpääsyn aikaan poskemme sekä punoittivat että kellersivät.

Aita
Meidän tornitalossamme asui kilttejä tyttöjä, mutta viereisessä asui jotenkin epäsopivaa. Sen talon tytöt olivat epäluotettavia ja epäsiistejä, ja pojat suorastaan pelottavia. Mistähän tämäkin jyrkkä kategoria silloin iskostui mieleeni? Onneksi talojen välillä oli puuaita, mikä piteli ilkeitä poikia edes sen verran että ehdimme alta pois, jos he näyttivät olevan tulossa meidän pihallemme.

+Vaaleanpunainen
Pikku naisia –kirjasta on mieleeni jäänyt selvimmin kohta, missä nuorin tytöistä (Amy, piti tarkistaa), johon samaistuin eniten, koska hänellä oli taiteellisia taipumuksia, kiukuttelee koska haluaisi jo luopua pastellinsävyisistä tyttövaatteistaan ja saada luvan pukeutua vakavastiotettavien naisten hameisiin. Siis tummansinisiin, ruskeisiin, harmaisiin. Hullu! En tajunnut miten kukaan saattoi haluta sellaista, sillä minun vaatteeni olivat juuri sellaisia ankean ruskeita, tunkkaisen tummansinisiä, pitsittömiä, sulottomia –ja niitä ällösähköisiä tekokuituisia. Tämä lienee vaikuttanut minuun ja estetiikan tajuuni erittäin syvästi, sillä en pääse edelleenkään eroon vaaleanpunaisen, pastellisävyjen, pitsin ja muun naisellisen blink-blinkin himosta (vaikken välttämättä siten pukeudukaan). Kohtasin juuri tuoreen sukupolven edustajan, joka oli lausunut nuo lähes samat sanat: en välitä enää vaaleanpunaisesta, se on vauvojen väri, haluan pukeutua tummiin vaatteisiin – seitsemänvuotiaana! Hän on nuori neiti joka on saanut kylpeä vaaleanpunaisessa unelmassa koko pienen ikänsä. Ja kyllästyspiste koitti noin nopeasti. Seuraan mielenkiinnolla millainen esteettisyysasteikko hänelle kasvaa, vapaana vaaleanpunaisesta.

Haastan Tulta syöksevän linnun, DorianK:n ja Maahanmuuttajan muistelemaan, mikäli hermo pitää...