maanantai 30. maaliskuuta 2009

Lostyouinthead

Mies näkee naisen ravintolassa, ihastuu tämän kauneuteen, eikä tee tuttavuutta. Sitten tulee katumapäälle ja ottaa ja julkaisee Hesarissa kahdellakymmenellä tonnilla etsintäkuulutuksen. Tooosi romanttista. Ennemminkin aika urpoa. Jos miekkonen ei saanut suutaan auki illalla, miten hän kuvittelee onnistuvansa myöhemmin sen paremmin?

Mutta seuraavana tuosta tempauksesta tuli mieleen että kyseessä on uusi ovela mainontatapa. Paitsi ettei yhteystietoina ollut kuin s-postiosoite, ei siis valtavan tehokasta mainonnaksi. Ja koska asia on päivän puheenaihe, on jo vakuutettu ettei kyseessä ole mainos vaan oikea immeinen.

Mies pyysi kirjoittamaan englanniksi, mutta itsekin kirjoittaa huonosti, mikäs mies se sitten on? Ujo maahanmuuttajamiljoonikko? Haluaa jonkun niistä ponnaripäisistä blondeista suomalaispimuista, ihan kuka vaan, kunhan vastaa?

Ehkä kyseessä on kuitenkin mainos, tätä uutta sissimainontaa, joka toimii kuin juna. Me vain olemme niin ihastuttavan uteliaita, että välittömästi viriää salapoliisitoimintaa, Hesarin keskustelut asiasta ovat erittäin viihdyttävää luettavaa. Nyt ovat ilmaista nostetta saaneet ainakin uusi televisio-ohjelma, helsinkiläinen ravintola ja suuresti rummuttava numeropalvelu. Ööh, hiukan epätarkkaa hutkimista sinänsä, mutta jospa kyseessä onkin kaikkien kolmen yhteismainos?

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Ihana mies ja keho

Tänne Antony Gormleyn juttuun pitää päästä!
Ensin ajattelin että se on ihan hillitön juttu, ainutlaatuinen tilaisuus, oli se tulokseltaan sitten mitä hyvänsä. Sillä jos otetaan märkää savea ja ei mitään tukirakenteita, meillä on viikon parin päästä hallillinen harmaita sortuneita kikkareita. Mikä on ainakin minusta hirveän turhauttavaa.
Mutta eihän se tulos olekaan olennaisinta, vaan itse työskentely, itse kokemus.

Silti aloin ajatella, etten taida jaksaa lähteä, riittäähän sinne kokijoita muitakin.

Mutta kun näyttivät Gormleysta dokumentin 25.3. (ja uusintana tänään). Siis näittekö mikä puhtaus siitä miehestä huokui!? Niin harvinaista on vilpittömyys näinä päivinä, niin harvinaista on että dokumentin kohteella on runsaasti omia hioutuneita ajatuksia, että ihan vastustamattomasti rakastuin mieheen! Pakko siis mennä mukaan juttuun!! Toivottavasti jotain savea on vielä jäljellä viimeisenä päivänä...

Sitä paitsi kuvapäiväkirjan sato on todella hauskaa, haluan nähdä ruumiillani nämä tuotokset (tai mitä niistä sitten on jäljellä). Kun kerran kyse on kollektiivisesta kehosta, siis.

A.G:n teoksista ainakin Learning to think on ollut Ars -95:ssä. Silloin Ateneumin hienossa hohtokattoisessa huoneessa miehenvartalot pinnistelivät katon läpi pelkän järkeilyn voimalla.
Kaunista.
Tätä Helsingin savi-keho-proggista muistuttaa aiempi suurprojekti The Field, joita savi-ihmispeltoja tehtiin kaikilla mantereilla. En tiedä kävikö se Suomessa, mutta ainakin näin sellaisen sattumalta Tallinnassa. Yksinkertaisesti hienoa ja puhuttelevaa. Totta.