tiistai 29. huhtikuuta 2008

Luule minua ihmiseksi

Sopivaista kevätmusiikkia on CMX:n Aurinko. Kun kaikki teutoo riimuissaan lähtökuopissaan valmiina siihen samaan hulluun aina uuteen kesään, on oikein virkistävää aloittaa taas Pyhiinvaeltajasta ja Härjistä.

*

Olen ollut ymmärtävinäni, että olevassa on paljon sellaista, mitä ihminen ei kykene hallitsemaan, tiedon piiriin siitä tulee vain vähän. Oleva on meiltä aina kätkeytynyttä. Tätä kaikkea, joka ympäröi meitä ja josta me ja meidän elämämme koostuu, ja jota me emme tule tietämään, Heidegger nimittää Maaksi. Se, mitä voimme havaita ja tietää, on meidän maailmaamme, joka on historiallista, tapahtumista, jonka Heidegger nimeääkin Maailmaksi. Teos on tavallaan paikka, missä olevaa voidaan nähdä ikään kuin paljastettuna, totuutena.

”Jos oleva avautuu teoksessa (im Werk) siihen mitä ja miten se on, niin siinä on tekeillä (am Werk) totuuden tapahtuminen.--- Näin taiteen olemus olisi olevan totuuden asettuminen teokseen tekeille (Sich-ins-Werk-Setzen der Wahrheit des seienden) (Heidegger, Taideteoksen alkuperä 1998, s.34)” Mutta tällainen taiteesta löytynyt totuus on vain ehdotus, se on yksi mahdollisuus tuhansista, eikä suinkaan yksi ja muuttumaton Totuus jostakin asiaintilasta. Totuus on pala tuota kätkeytymättömyyttä, olevaa, joka on tullut tiedetyksi noustessaan maailman näkyviin tai tullessaan ajatelluksi. Heidegger korostaa sen tapahtumaluonnetta: totuus tässä ei ole oikeellinen asia, joka on kiinnitetty tänne maailmaan ja jota voidaan ryhtyä tutkimaan tieteen keinoin. Aina jää myös kätkeytyneisyyttä, eli tapahtuminen pysyy liikeessä.

Tästä tulikin mieleen, että CMX:n sanoitusavaruutta voisi tarkastella heideggerilaisittain. Biisien sanat nousevat Maasta niin pakottoman tuntuisina, että ne näyttävät, piirtävät esiin Maailmaa, totuuksia, joita kuuntelee mielellään. Maailman raoista näkee kuitenkin selvästi enemmän tai vähemmän Maata, aika usein enemmän. Se on kiehtovaa. Siitä kokemuksesta ymmärrän, että taideteos on ehkä sitä parempi, mitä enemmän pääsee tirkistelemään Maata sen raoista. Tästä armoitetusta ominaisuudesta on sanojenvalajaa A.W.Yrjänää tituleerattu shamaaniksikin. Ei se niin kummallista ole, kun sitä ajattelee Heideggerin esteettisestä nurkasta käsin.

Täältä tihkuu tosiaviittauksia:

”Tee äärimmäinen kysymys
tee se joka päivä.
Sanojen takana valo
valo ja maailman raja”

Ja tämä säe oli jo biisissä Pyydä mahdotonta, 1990.

Vielä hauskempi on seuraavan biisin alku:
”Maailma on unesta tehty
ja pääsi jäätyy maahan kiinni.”

Vaskiperse, 1991

Mutta tässähän Maa ei esiinny niin ihmeellisenä kuin sen nyt voisi ajatella olevan, ”se kaikki mitä meille ei näytetä”, tässä Maa todella sulkeutuu ja ei päästä sitten vähääkään luokseen. Ehkä se ei ole heideggerilainen tässä tapauksessa…

perjantai 18. huhtikuuta 2008

Joskus käy käpy kipeästi päähän

Nyt en jatka vielä Heideggerista, vaan aikomuksenani oli linkata uuteen Taide-lehteen (2/2008), jossa julkaistiin kuvataiteen tohtori Teemu Mäen erittäin hyvä ja selkeä esitys Ulla Karttusen näyttelyn saamasta kohtelusta. (Sivuaa myös Jani Leinosen Raision kanssa käymää matsia.)Uuden lehden artikkelit eivät näköjään olekaan vielä netissä, mutta siellähän kumminkin on hyvä artikkeli (Hävyttömyyden huippu, siis nimeltään) aikaisemmista taidekohuista.

Taideteos -sanan rinnalla käytetään nykyään usein myös sanaa taideteko, sillä keinoin on saatu ikäänkuin kaikkein uusimmatkin hankalasti objektoitavat suuntaukset, kuten vaikkapa yhteisötaide, mukaan ammattialan sanastoon. Näitä taidekohuja toinen toisensa perään seuratessa tulee mieleen, että taide on muuttanut positiotaan yhteiskunnassa: taide on todellakin teko. Jokainen performassi, näyttely, jokainen yksittäinen pilakuvakin on teko, joka saatetaan kokea todellisena uhkana jotakin järjestystä kohtaan.

Olen tullut kentälle mukaan vaiheessa, jolloin minusta on tuntunut, että on aivan sama mitä taiteilijat tekevät, yleinen suvaitsevaisuuden taakse piiloutuva penseys ja välinpitämättömyys sulattavat aivan kaiken yleiseen hurlumhei-sirkukseen. Pitäisikö siis sittenkin olla iloinen, että yksittäiset ihmiset, poliisi, eri uskontokunnat ja eri yhteisöt nousevat ärhäkästi takajaloilleen puolustamaan aistimiensa/aivojensa rauhaa taiteen häiriöiltä? Ihmiset näkevät, seuraavat, reagoivat. Eikö se ole hyvä? Mutta miksi tämän uuden tuulen haju on hapan?

Mikä tuo otsikko sitten on? Se on kuulumisia täältä alhaalta. Me pikku taiteilijat vaan teemme hommia, työstämme "totuutta" ja joskus napsahtaakin yllättäen koppaan.

(Se on se vanha vitsi, kun tshutktsilta kysyttiin, mitä mieltä hän on perestroikasta. Hän vastasi: se on kuin taigassa kävelisi, ylhäällä käy kova tuuli, ja joskus täällä alhaalla käy käpy kipeästi päähän.)

tiistai 8. huhtikuuta 2008

Virittelen

Nyt pitäisi selvittää isosti itselleen ja muille, mitä tässä tehdään ja miksi ja mitä on taide ja muuta sellaista joutavaa. Herr Heidegger sotkee ja selvittää mukavasti:

"Meidän pitäisi voida päätellä teoksesta, mitä taide on. Vain taiteen olemuksesta voimme puolestaan selvittää mitä teos on." (Heidegger, 1998. Taiteen alkuperä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide)

Taide on teoksen alkuperä. Taideteos on taiteen alkuperä. Taiteilija on teoksen alkuperä. Teos on taiteilijan alkuperä. Niinhän se tietysti on: oliko muna vai kana vai ensin, kuten veistäjäystäväni kerran alkoi selvittää syntyjä syviä valuhommista väsyneenä. Siitä nähdään että ollaan kehässä, josta Heidegger sanoo ihastuttavasti:

"Meidän täytyy näin ollen käydä kehään. Tämä ei ole mikään hätäkeino tai puute. Tälle tielle astuminen on ajattelun voimaa ja sillä pysyminen sen juhlaa, edellyttäen että ajattelu on käsityötä." (s.14)

En ihan ymmärrä tuota käsityöläisyyttä mutta hyväksyn sen, kuulostaa hyvältä.