torstai 26. kesäkuuta 2008

Toisen todellisuuden uutisia

Olen aivan otettu Hesarin kesäisestä armosta: juttusarja ihmisten näkemistä unista on aivan ihastuttava! Hyvien uutisten kertominen olisi suotavaa vastapainoa ainaisille huonoille ja vielä huonommille, mutta hyvän uutisen kertominen on hyvin vaikeaa. Mikä on tarpeeksi hyvä uutinen? Yleensä se ei ole iso asia, joten se vaikuttaa vähäpätöisemmältä kuin vastaava huono. Tässä juttusarjassa tämä ongelmatiikka onkin onnistuneesti kierretty kertomalla maailmasta jossa aamun uutiset eivät ole hyviä eivätkä huonoja. Kuvatkin tukevat unien tunnelmia hienosti, siis kyseessä on kotimaa-sivulla ilmestyvä sanomalehtijutun näköinen taideteos.

Kiitos Hesarin Kotimaa-toimitukselle!

maanantai 9. kesäkuuta 2008

Kansalaisaktivisti Maria Kirbasovan kohtuuton käännytyspäätös on kuohuttanut mieltäni näinä päivinä. Onneksi Suomalais-venäläinen foorumikin antoi jyrkän lausunnon asiasta, ja olin kuulevinani tänään radiosta, että korkeampi oikeusaste ottaisi valituksen käsittelyynsä.

Ehdin jo manailla, että kyllä meillä on ennenkin osattu hylätä ihmisiä tavalla, joka tarkoittaa käytännössä kuolemantuomiota: vaikkapa inkeriläisten ja juutalaisten palautukset sodan jälkeen. Sitten muistin kylmän sodan aikaiset loikkarit, nuo paratiisista eksyneet lammasparat, jotka kaikki kiinnijääneet ja vainutut palautettiin riemuitsevan isähahmon hoiviin. Ehkä Maria Kirbasovalla ei ole toivoa, onhan Neuvostoliitto nyt syntynyt uudelleen. Ehkä meidän asentomme taipuu taas samaksi kuin noina aikoina, ja kaikki harhailijat palautetaan kotomaan lämpöön.

Täytyy lisätä että uusi presidentti hiukan hämää: hanen puheensa ja toimensa kun ovat toistaiseksi olleet jokseenkin tolkullisia, aivan kuin kurssissa olisi taas tapahtunut muutos. Ja sitä on hirveän vaikeata uskoa.

Ei palvelu parane jos ei väki vähene

Sietämätöntä! Olen yrittänyt lueskella suosikkiblogejani, jotka olen uskollisesti pitänyt Blogilistan suosikkisivuilla, mutta nyt uudistuksen jälkeen putoan koko ajan pois kirjautuneisuudesta. En halua viittäkymmentä kertaa päivässä kirjautua sisään systeemiin!! Aioin valittaa tästä, mutta sitä varten minun pitäisi rekisteröityä erikseen blogilistan sisällä sijaitsevaan sivustoon. Naurettavaa. Taidanpa kerätä kampsuni ja kaverini pois sieltä roikkumasta ja unohtaa koko kehityksen katariinanpyörän.

Vastaisuudessa luen suosikkejani vain omien sivujeni linkkien kautta. Jostain kun keksin vielä sen urlin, joka tarjoaa satunnaiselle Työhuonevieraalleni avaimen luokseni, lisään sen sivupalkkiin.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2008

Ja sama silmät auki

Olen ollut kevään kiireyttämä pitkän pitkän aikaa, enkä edelleenkään osaa sanoa mitään muuta kuin tallentaa löydökseni edellistä tapausta koskien. Ja näidenkään tietojen paikkaansapitävyydestä minulla ei ole mitään sen parempaa taetta..hohhoijaa.
***

Koirakohu-näyttely pidettiin elokuussa 2007 Codice Galleryssa Managuassa Nicaraguassa, näyttelyn nimi oli Exposición N:o 1. Netistä löytämieni tietojen mukaan näyttelyssä poltettiin (kuka ja miten, sitä en saanut tietää) 175 palaa crackia ja unssi maria Sandinista-hymnin soidessa takaperin (täytyy tunnustaa että en tiedä mikä se on, tunnen vain Clashin biisin Sandinista, mutta tämä ei kai ole se...). Galleriassa oli riutunut kulkukoira narussa ja seinällä luki koiranruoalla kirjoitettuna Eres lo que lees (olet sitä, mitä luet). Kun tämän sain tietää, ymmärsin, etten voi oikeastaan sanoa teoksesta mitään, sillä se viittaa maan ja maanosan poliittiseen ja sosiaaliseen todellisuuteen, josta minulla ei ole kovinkaan kattavaa kuvaa. Gillermo Vargas on kertonut 18.5.2008 El Tiempo -lehden haastattelussa saaneensa idean teokseen tapahtumasta, jossa nicaragualainen addikti kuoli kahden rottweilerin raatelemana poliisin ja median katsellessa päältä.

Galleristi Juanita Bermidez sanoo, että koiraa ruokittiin säännöllisesti ja se oli sidottuna vain 3 h yhtenä päivänä, jonka jälkeen se karkasi. (Omituinen ristiriita -kuinka sitä kukaan edes ehti säännöllisesti ruokkia jos se jo karkasi) Vargas itse ei ole kommentoinut koiran kohtaloa, mutta huomautti jossain haastattelussa, ettei kukaan yrittänyt vapauttaa koiraa, antaa sille ruokaa tai kutsua poliisia paikalle. (Tämä ei kyllä pyhitä mitään). Vargaksen sanomaksi oli merkitty tällainen lausunto: "Näyttely ja sitä ympäröivä polemiikki korostavat ihmisten tekopyhyyttä, sillä kukaan ei välitä koirasta, joka nääntyy nälkään kadulla."

Nicaraguassa kuolee päivittäin satoja kulkukoiria, niinkuin varmasti muissakin maissa, joissa koiria juoksentelee vapaana. Tämä nimenomainen koira oli joidenkin tietojen mukaan jo kuolemansairas yleensäkin, eli sille ei oltu tehty mitään muuta kuin otettu kiinni ja viety sisätiloihin (mikä toisaalta voisi olla sairaalle koiralle jopa helpotus, jos sen ei tarvitse olla pakenemassa terveiden koirien höykytystä).

La Nación -lehti väitti, että koira kuoli osana teosta, joku oli ottanut kuvia näyttelystä ja julkaissut ne netissä, niissä ei ole mitään edellä mainittuja tietoja saati että olisi ollut kuvien ottajan tiedot. Vargasille on perustettu kahdetkin inhokkisivut, ja sitten tuo kirje kiertää maailmaa tehokkaasti. Vargasin väitetään itsekin allekirjoittaneen sen, minkä minä tulkitsin osoittavan hänen kokemustaan tuon kirjeen ja vastustuksen täydelliseen irrallisuuteen teoksen todellisuudesta.

Tästä tulee siis kaksi asiaa ajateltavaksi. Ensinnäkin se merkillinen paino, mikä galleriatilalla on. Jos koira kuolee kadulla, se on todellisuutta. Jos koirasta ottaa kuvan ja vie sen galleriaan, se on todellisuuspohjaista taidetta. Mutta jos koiran vie galleriaan, se ei ole taidetta, kuten jo itsekin ehätin julistamaan, vaan suuri vääryys. Tämä ei sittenkään ole paras esimerkki valaisemaan tuota näyttelytilojen mikroskoopin alaista painetta, sillä jotenkin minkä tahansa luontokappaleen vieminen näyttelyn osaksi ei jotenkin minun mielessäni onnistu tulemaan taiteeksi. Voisiko ajatella, että jos kyseessä olisi koulutettu eläin joka olisi osana performanssia, siis ikäänkuin voitaisiin kuvitella sen antaneen "luvan" hyväksikäyttöön, olemalla aktiivinen esiintyjä eikä esineellistetty elollinen olento. Edellyttäen että sitä ei kuitenkaan vahingoiteta.

Mutta miksi sitä ei saisi vahingoittaa galleriassa, kun kaduilla kuolee eläimiä, teurastamoissa kuolee eläimiä, ja maatiloilla ja luonnossa ja metsästyksessä, ja kotieläimiäkin saatetaan likvidoida liiallisen syntyvyyden tähden. Entäs rituaaliteurastukset? Tai sodan aiheuttamat tuhot ympäristölle? Tai vaikkapa rallikisojen? Pelkän maantieliikenteen? Taiteen tähden ei saa eläintä tappaa, mutta monen muun asian tähden saa. Pohjois-Karjalassa tapetaan joka ainoa susi mistä saadaan vainu, ihan vaan koska susi pitää tappaa, ja se on kivaa.

Saako taiteilijaa sitten uhkailla teoksen vuoksi? Saako ihmistä kohdella huonosti, pelotella ja jopa uhata tappaa sen tähden, että tämä on kohdellut koiraa huonosti? Löytyykö sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat valmiit tappamaan ihmisen, jotta kulkukoira ei kuolisi? Eikös siinä ole hiukan epäsuhtaa?

Ja toinen kysymys on huutomerkki: kuinka helpolla menin mukaan kiertokirjeeseen. Oli kiire, olin väsynyt, olin muissa ajatuksissa, en ottanut taustoista selvää, olin närkästynyt ja koin suurta moraalista ylemmyyttä mennessäni pikapikaa allekirjoittamaan kuohuttavan kiertokirjeen. Onko mikään edellisistä syistä hyväksyttävä, kun kyseessä on valtaisa mobbaus yhtä taiteilijaa kohtaan. Huh! Puistattavaa, miten nopeaa ja kepeää on internetin valta.


***