Sain tänään kuulla, että kouluaikainen ensi-rakkauteni on poistunut tästä Narrenschiffistä omasta tahdostaan.
Näin hänet, kun olin itse yhdeksännellä. Olinhan minä siihen mennessä ihastunut jo monia kertoja, mutta tämä oli jotakin paljon enemmän. Kyse minun puoleltani oli aivan rakkaudeksi määriteltävissä olevasta tunteesta, joka teininä on valtaisa voima, joka järisyttää kynsiä karvoja myöten. Ei, sydänjuuriahan se on oikea ilmaus, mitä ja missä ne nyt lienevätkään. Joten voitte kuvitella, että olen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin hieman järkyttynyt, ja surullinen.
Kärvistelin yksipuolisesta rakkaudesta vuosikausia (tämä on sitten teini-aikakäsitys), katselin häntä tunnille mentäessä, tunnilta tullessa, aina kun satuin lähietäisyydelle.
Mikä ihmeellinen pakkaus hän oli! Pitkä, lihaksikas, tummakutrinen futari, tuikkivasilmäinen täysin omalaatuinen huuhelo, joka keksi mitä merkillisempiä tempauksia, ja nauroi aina äänetöntä naurua kuin todisteena älykkäästä kriittisyydestään, jonka verhosi poikamaiseen kouhkaamiseen. Kerrankin hän kavereineen piti koko väelle täysin hämäräksi jääneen performanssin koulun jossain juhlassa.
Mutta hän oli minua vuotta vanhempi, kuilu oli liian suuri ylitettäväksi. En keksinyt mitään tekosyytä, joka ei olisi ollut aivan läpinäkyvä. Ei ollut kuin läpinäkyviä syitä. Nyt vanhana ja kyynisenä ihmettelen syvästi, mitä kumman häpeää siinä sitten olisi ollut mennä reilusti iskemään miekkosta, kun kerran mieleni teki. Nuori minäni muistuttaa menneisyydestä, että kyllä se nyt vaan oli ihan kauhea ajatuskin. Piste. Eikä tytöt tee aloitteita, vahvisti äitinikin, kun yritin häneltä kysellä, miten noita toisen planeetan asukkaita lähestytään. Kokemusta oli nolla, joten ei ollut keinojakaan.
Siis mitä tehdään, kun ollaan jo vuosisata kärvistelty aamuin illoin, iltapäivin (soitanko vai enkö soita, soitan, …ei vastaa, luojan kiitos!) ja varsinkin öin, riuduttu maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja vastarakkauden puutteesta, kuvattu salaa kenttien laidoilla, vuodatettu kaikki vähäisetkin kohtaamiset päiväkirjoihin ja loppujen lopuksi saatu tyttökavereiden hengästyneet vakuutukset siitä, että me olisimme kerta kaikkiaan mahtavan sopiva pari? Ja muistamme, että mitään tyylitöntä ei voi mennä lätisemään.
Joku moimitäsullekuuluu olisi ollut sama kuin otsassani oli lukenut ”tylsä kana”. Mietin ja mietin hyvää aloituslausetta, mutta siihen aikaan niitä ei vielä julkaistu viikkolehdessä teinien avuksi, joten päättelin, että in medias res, kuten lukiossa opetetaan. Painelin perjantai-iltana suoraan hänen luokseen ja sanoa paukaisin: ”Mä rakastan sua”. Täysin vilpitön idiootti. Mitäpä poikaparka voi siinä kuin ratketa nauramaan katketakseen. Hän ei vastannut mitään muuta, ei silloin eikä sen jälkeen. Katseli kyllä kummallisesti, ja sitten katselivat hänen kaverinsakin. Kannoin sen häpeän pystypäin loppuun saakka.
Olen kaikki nämä vuodet odottanut törmääväni häneen jossakin. Kun tuntisin hänet, sanoisin, minä olen se sekapäinen kimuli joka tuli tunnustamaan rakkautensa silloin, muistatko. Ja sitten olisi ollut hauska nauraa sille. Olisin jopa saanut tietää, mitä hän siitä tykkäsi, noin sisimmässään. Selvähän se on ettei ihan kauheasti tykännyt, kun ei kerran lähtenyt mukaan. Mutta jospa hänkin oli hurjan ujo, ja kokemattomuuttaan tyrmäsi minut ja sitten vaikka tulikin toisiin aatoksiin, muttei itsekään osannut enää lähestyä minua? Ja katui sitä sitten lopun aikaa? Mistä sitä tietää. Olisimme sitten voineet pohtia, miten elämämme olisi menneet, jos olisimmekin olleet nuorina yhdessä.
Ja nyt hän on siis tappanut itsensä. En saa koskaan tietää.
En koskaan sanonut sille ihmiselle mitään muuta kuin että rakastan häntä. Aika erikoinen ja kaunis ajatus.
******
(Tiedän että tämä on törkeän itsekeskeistä ajattelua, sillä hänellä on jossain perhe joka todellisuudessa suree häntä, mutta se, mikä kuvittelin hänen olevan, on minun omaisuuttani, minun luomukseni, minun muistoni, johon kuuluu minun luomani jatko-osa. Before sunrise2. )
7 kommenttia:
Tähän ikään entisten rakastettujen kuolinuutisia on tullut jo parikin. Silloin tulee ajatelleeksi, että jäikö jotain tärkeää sanomatta.
No, sinun ei tarvitse. Rohkeutesi oli kyllä ansainnut jonkin palkitsevamman reaktion. Voin kuvitella (tai ei tarvitse: tiedän), mitä se vaati.
Luulen että miehet pelkäävät sittenkin naisia enemmän tällaisissa jutuissa kasvojen menetystä. Kuten että sinä olisit voinut nauraa myöhemmin selvitystä kysyvälle ja sanoa, että vitsi,vitsi.
Jostain tulee mieleen muistinvarainen Nietzsche -sitaatti, asiayhteyttä en kyllä muista: Voi teitä te miehet ja teidän sielunsaituuttanne! Sen minkä te annatte ystävälle, minä annan vihamiehellenikin enkä ole siitä köyhtyvä.
Rohkeutta ja kulmikkuutta oli yli oman tarpeen. Jotenkin sitä on pitänyt hioutua vähän pehmeämmäksi noita sielunsaitoja lähestyäkseen :-)
Olipa liikuttava postaus. Meikäläisellä ovat miespuoliset kaverit kuolleet, mutta kouluaikojen ihastukset elävät yhä. Juuri törmäsin netissä tyttöön (no, sehän on nyt jo isoäiti), johon olin ihastunut yli 30 vuotta sitten. Kysyin että tiesikö hän. Sanoin että kyllä sen huomasi, mutta kun kaikki muutkin pojat olivat ihastuneita ja jotkut miesopettajatkin ehkä. Minä olin lyhyt, eihän sitä siinä iässä uskalla lähestyä puoli päätä pitempää tyttöä. Hän oli jo 14-vuotiaana kuin aikuinen nainen muodoiltaan, mistä kärsi hirveästi, kun ei ollut vielä henkisesti kypsä. Asuu nyt Israelissa, eronnut tietenkin, mutta ihan onnelliselta vaikutti. Kuvissa oli sama tyttö, hieman vain ryppyjä silmien ympärillä. Oli niin hauskaa ja helppoa muistella niitä kaukaisia vuosia. Mikä hassuinta, kun en uskaltanut hänelle mitään sanoa, niin iskin sitten hänen ystävättären, jonka kanssa myöhemmin tein ensimmäisen lapseni.
Onnellista jos voi tosiaan joskus tavata nuoruuden tuttavuuksia ja todeta menneen menneeksi. Nauru vapauttaa loputkin siitä teiniangstista jota on vielä jäänyt jonnekin kytemään, ainakin niin kuvittelen.
Tuli mieleen omat päiväkirjat, joita kirjoitin teininä.
Tyttöjen oli minun nuoruudessani helpompi näyttää tunteensa kuin poikien.
Sinä et ainakaan tehnyt mitään pahaa ensirakkaudellesi, jonka mieleen "tempauksesi" varmasti jäi.
Häntä varmasti kaivataan, sinäkin kaipaat.
Minäkin kirjoitin päiväkirjaa, ja tuntuu, että sen ansiosta monet muistotkin ovat säilyneet elävämpinä. Monet asiat vain unohtaa. Mutta jos ne on kerran kirjoittanut, sen muistaa paljon kirkkaammin. Sama koskee myös unien ylös kirjaamista.
Kaunis ja avara kirjoitus. Keksin siitä paljon hyvällä tapaa itse[käst]ä, enkä siten mitään ahnetta tai vastustettavaa. Ymmärtänen silti pehmennyksen. Pehmennystä edeltävä asia on kuitenkin korkealla yläpuolella, omassa sfäärissään.
Lähetä kommentti