Selkenevää

Tänään oli hieno ankaran monokromaattinen ilma, vain hopeanvalkoista ja Paynen harmaata eri valööreissa. Kaikki näytti niin selkeältä, että sitä oli ilo katsella. Siksi katselinkin paljon ulos, sillä selkeyttä oli siellä paljon enemmän kuin työhuoneessani.

On pakko ryhtyä siivoamaan, jotta uusi työrupeama pääsisi häiriöttä liikkeelle. Huomenna, jos kaikkeus suo, siivoan työhuoneeni ja pääni järjestykseen. Enimmäkseen joku on aina sairaana, tai jos ei muuta, tulee keittiössä pieni vesivaurio, josta seuraa isompi kuivaus- & remonttiprojekti. Sekin on nyt siis kunnialla saatu päätökseen, eikä minkään pitäisi estää keskittymistä. Saapa nähdä kauanko tätä autuutta kestää...

***
Kemin taidemuseossa on Naisen tila -näyttelymme aina naistenpäivään asti. Tämä on kyllä aikamoisella viivellä kerrottua, mutta kerronpa kuitenkin. Minulla oli oikein hauskaa kun vein sinne kahta työtäni, joista toinen on leipapussinsulkijaketju, joka mahtui toisen teoksen kuljetuslaatikkoon, Toinen olikin sitten vanha zetorin etupyörä. Rakensin sille jonkinnäköisen kuljetuslaatikohkon, ja läksin reippaana ronttaamaan sitä isänmaan halki. Junalla. Kuvittelin pääseväni helpommalla.

Seuraavan kerran ajan näyttelypaikkaan autolla, vaikka se sijaitsisi Utsjoella. VR:hän on tunnetusti aina vaan parantanut palveluitaan (valtion entisten liikelaitosten yleinen mainostiedotelause, joka tarkoittaa, että samalla kun kerrotaan värikuvin jostain kiva kikka-uutuudesta, on poistettu jotain hyvin tarpeellista vanhaa), ei rahtia enää oteta juniin. Joten jos jotain isompaa haluaa kuljettaa muuten niin hulppeilla junan silloilla, saa kyllä selviytyä siitä ihan ite. Juu. Selviydyinhän minä. Tuli samalla pidettyä sellainen liikkuva performanssi. Sillä tietenkin se laatikko oli niin heppoinen, että se hajosi ensimmäisessä vaihdossa, ja sain sen mitenkuten raahattua oikealle laiturille, missä sitten paikkasin sen taas kuntoon ruuvarein ja vasaroin. Erään sedän ilme oli mielestäni kuvaamisen arvoinen, ja sain siitä hiukan lohdun kaltaista huvitusta. Luultavimmin se kuvaamisen arvoinen olin kuitenkin minä. Olin varmasti aika maaginen näky, paksussa talviturkissa, huppu silmillä (kova tuuli), valtava rinkka selkää köyristämässä ja epäsointuinen laatikko kääntymättömillä pyörillä (miksi piti säästää kaksi euroa kääntyviin pyöriin verrattuna??!)kesytettävänäni. Ajattara ajan rautaista pyörää kyörää.

Eikä siellä julumassa pohjoisessa edes ollut sen kylmempi kuin täällä vetelässä etelässäkään, juuri sillä kertaa ainakaan. Väärinpukeutuminen alkuasukkaitten seassa on aina hirveän ärsyttävää. Tulee sellainen Dupond-dupont -olo, kun menee turkki nenään asti napitettuna pitkin tuulisenlaakeaa Kemin uulitsaa, ja vastaan tulee ihan sitä samaa kittanatakkiteiniä kuin missä tahansa suomalaisessa pikkukaupungissa. Höh.