Nyt pitäisi selvittää isosti itselleen ja muille, mitä tässä tehdään ja miksi ja mitä on taide ja muuta sellaista joutavaa. Herr Heidegger sotkee ja selvittää mukavasti:
"Meidän pitäisi voida päätellä teoksesta, mitä taide on. Vain taiteen olemuksesta voimme puolestaan selvittää mitä teos on." (Heidegger, 1998. Taiteen alkuperä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide)
Taide on teoksen alkuperä. Taideteos on taiteen alkuperä. Taiteilija on teoksen alkuperä. Teos on taiteilijan alkuperä. Niinhän se tietysti on: oliko muna vai kana vai ensin, kuten veistäjäystäväni kerran alkoi selvittää syntyjä syviä valuhommista väsyneenä. Siitä nähdään että ollaan kehässä, josta Heidegger sanoo ihastuttavasti:
"Meidän täytyy näin ollen käydä kehään. Tämä ei ole mikään hätäkeino tai puute. Tälle tielle astuminen on ajattelun voimaa ja sillä pysyminen sen juhlaa, edellyttäen että ajattelu on käsityötä." (s.14)
En ihan ymmärrä tuota käsityöläisyyttä mutta hyväksyn sen, kuulostaa hyvältä.
7 kommenttia:
Mihin Herr H. sijoittaa sitten katsojan? Sen toisen, jota varten taidetta tehdään tai ainakin pannaan esille? Jolle teos on materiaalia tiettyä prosessia varten, joka kai on työn tarkoitus - ainakin, jos taide on viestintää eikä terapiaa?
On lohdullista huomata, että isoisetkin ovat jotenkin rajallisia: eipä tuo herra Hoo osannut ajatella niin montaa liikkuvaa osaa yhtäaikaa, että olisi käynyt määrittelemään taidetta vielä katsojan/ kokijankin osallisuuden kautta määritellyksi tulevana. Toisaalta alan ymmärtää, että kun nämä viisauden rakastajat pääsevät lempihommaansa, siinä viisaudet irtoavat lihallisista kehyksistään ja lakkaa sellaiset kysymykset kuin katsojuus tai tekijyys. Tässä nimenomaisessa opuksessa katsoja on itsestäänselvyys. On vain jokin tajunta joka näkee tai toteaa taiteen olemassaolon.
Se sentään kuitenkin on siellä. Jäin itsekin miettimään, miksi katsoja on mielestäni osa kuvataiteen prosessia, joka mielestäni päättyy vastaanottoon. Eihän kirjallisuudentutkimuksessakaan oteta lukijaa juurikaan huomioon. Siksiköhän ajattelen niin, kun kuvataiteessa tuntuu olevan enemmän tulkittavaa, se tuntuu tulevan jostain syvemmistä kerroksista kuin enemmän tietoisissa kerroksissa askaroiva kirjallisuus.
Alfred Gellin tapa puhua taiteesta vetoaa itseeni kovasti. Teoksessa 'Art & Agency' hän toteaa:
"...the anthropology of art cannot be the study of the aesthetic principles of this or that culture, but of the mobilization of aesthetic principles (or something like them) in the course of social interaction."
Gell korostaa taide-esinettä sosiaalisena leikkauspintana, jossa sen tuottaja ja vastaanottaja eivät kuitenkaan ole millään tapaa ilmeisessä suhteessa toisiinsa. Taide itsessään ei tästä näkökulmasta tarvitse siihen liittyvistä teoista ja ihmisistä erillistä teoriaa. Vastaus kysymykseen "mitä taide on?" löytyy siitä, mitä ihmiset kulloinkin taiteelle ja taiteena tekevät. Tämä sisältää myös poliittiset yritykset esittää väitteitä siitä, että jokin ei esimerkiksi ole taidetta. Kuten kaikki sosiaalinen, taide on kilvoittelun kohde.
Tästä johtaen:
Sokea kana: taidetta pannaan esille hyvin monista syistä. Myös ajattelematta anonyymejä yleisöjä tai edes intiimejä vastaanottajia. Yleisön oletettu puuttuminen ei kai myöskään välttämättä tarkoita, että kyseessä täytyy olla terapeuttinen teko. Ihmisillä on esteettisiä mieltymyksiä ja tekoja, jotka eivät ole kommunikaatioyrityksiä toisia subjekteja kohtaan eivätkä myöskään yrityksiä parantua jostakin.
...but of the mobilization of aesthetic principles (or something like them) in the course of social interaction."
Ymmärränkö väärin – eikö hän nimenomaan sano, että taiteentutkimus ei voi olla tutkimusta sen tai tämän kulttuurin esteettisistä periaatteista, vaan niiden toimeenpanosta sosiaalisen vuorovaikutuksen piirissä?
Kun toteutan esteettisiä mieltymyksiäni, riittää että kirjoitan pöytälaatikkoon. Ehkä yksinkertaistan asiaa, mutta jos en halua tavoittaa toista, en tule töineni ulos - miksi tulisin? Saadakseni jotain tyydytystä? Ehkä yksinkertaistamisen syynä ovat nuoruuden käsitetaidekokemukset ja keskustelut erään niiden tekijän kanssa. Työ oli valmis vasta koettuna.
Otan uudemmista kokemuksista esimerkiksi vaikka tämän Maaria Wirkkalan hienon työn Turussa, valaistun ruudun heijastuman torin pinnassa. Työ on tietysti olemassa ja valmis, vaikka kukaan ei näkisikään sitä. Mutta jos näkeminen ei ole tärkeää, se olisi siis voitu viedä vaikkapa siihen viestintäoppikirjojen metsään, jossa puu kaatuu eikä rysähdystä ole, koska se on kuulohavainto, joka edellyttää kuulijaa. Mutta tieto siitä, että sellainen työ on jossain olemassa olisi kokemus sekin , in the course of social interaction. Mutta tarvitseeko taide tästä näkökulmasta erillistä teoriaa – ehkä sinä ja Gel olette oikeassa.
Olen aina ollut taipuvainen määrittelemään taiteen sosiaaliseksi tapahtumaksi, toisin sanoen pöytälaatikkoon kirjoittelu tai metsään tehty maataideteos eivät ole taidetta ellei niitä tuoda julkisuuteen ja jaeta muitten ihmisten kanssa. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että ehkä voitaisiin ajatella, että henkilökohtainen esteettisen kokemus riittää, minäkokija ”legitimoi” taidekappaleen olemassaolon. Niinkin voisi ajatella, sillä olenhan samaan hengenvetoon ollut sitä mieltä, että kaikki taiteeksi tarkoitettu ei ehkä toimi taiteena kaikille vastaanottajille, ja sille ei voi mitään. Ja toisaalta se voi olla ainoa todellinen raja taiteen ja ei-taiteen välillä. Mutta mutta, silti näissä esimerkeissäsi, Sokea kana, tulee se jakamisen taso: että vaikka kukaan ei näkisi Maaria Wirkkalan työtä tai kuulisi puun kaatuvan metsässä, mutta jos vain tiedettäisiin että teos on siellä tai että puu kaatui –se on jo jakamisen taso, sosiaalisesti omistettu asia, vaikka itse tapahtumaa ei ole kukaan kokenut. On aika paljon taidetta tiedetty tällä tasolla ja ainakin minä hyväksyn sen taiteeksi. On vain kuvailuja siitä, millainen oli Beuysin performanssi Amerikan mantereella, tai vaikkapa ystäväni kuvailema taideteos josta hänellä ei ollut valokuvaa.
Taideteos tai –teko rajautuu yhteiskunnallista, taloudellisista ja poliittisista kysymyksistä omaksi alueekseen, jossa ehkä pätevät jotkin yleiset säännöt, mutta myös teoksen omat sisäiset säännöt. Näitten muitten alueiden ja teosten omien sääntöjen törmäyksistä seuraa kiintoisia, mutta viime aikoina aika turhauttaviakin yhteenottoja.
Sokea kana.
"Kun toteutan esteettisiä mieltymyksiäni, riittää että kirjoitan pöytälaatikkoon. Ehkä yksinkertaistan asiaa, mutta jos en halua tavoittaa toista, en tule töineni ulos - miksi tulisin?"
Toiset ihmiset ovat osa yksilön esteettistä aineistoa siinä missä mikä tahansa muukin ympäristössämme. Tarkoitus ei ole välttämättä tavoittaa toisia, vaan täydellistää oma ajatus työstä ja käyttää toisia apuna siihen.
Gellin asian ydin on siinä, että taideobjektilla ei ole itsessään merkitystä, eikä ole syytä olettaa myöskään, että se saa sellaisen joko tuottajalta tai vastaanottaajalta. Artefaktin merkitystä ei voi ennakoida tutkimatta niitä nimenomaisia suhteita, joissa se muodostuu meille käytännössä taideobjektiksi.
Soli. Näen viimeaikaiset turhauttavat sattumukset taiteen ympärillä jonakin, joka painottaa taideteorian ja Gellin taiteenantropologian eroa. Taiteen luonnetta pohtiva ja esineen taiteena tyrmäävä tai sellaiseksi vahvistava keskustelu tai eräänlainen taideteologia edustaa juuri sellaista essentialismia, johon Gellin asenne on vastaus. Lillqvistin tai Karttusen töiden merkitykset pakenevat tekijöiden niille asettamia rajoja ja merkityksiä samalla, kun kaikki viestitty ei tule vastaanotetuksi. Työn voi kuvitella omana kosmoksenaan, mikä voi olla esteettisesti viehättävää, tai kommunikaationa taiteilijan ja yleisön välillä, mutta käytännössä se on sitä korkeintaan osittain.
Lähetä kommentti