The Mainos

Näittekö Sen? Mainoksen, joka tuli eilen Maikkarilta illalla, ja jota mainostettiin eilen Hesarin etusivulla? Muotoilija Stefan Lindfors on suunnitellut uuden vesipullon, jolla on lisäksi Missio. Pakkohan se oli katsoa, ja hymyillä päälle, sekä etu-, että jälkikäteen: kätevää! Ilmeisesti Lindforsin & kumpp. oli tosiaan kannattanut maksaa (montako kymmentä tuhatta egeä?) etusivun ilmoitus jotta ei tarvitsisi esityttää mainosta kuin yhden kerran, ja silti saavuttaa uteliaitten (kuten meikäläisen) täysi huomio. Reklaami oli Tairetta.

Taiteeksi sitä ei tee sen muoto sinänsä, mainos, joka on musiikkivideo, joka on aina mainos myös. Eikä se, että siinä on huippuartistit työstäneet erinomaisen kauniin pienen ehjän teoksen, vaan juuri tuo koko happeninki sen ympärillä: ainutkertaisuus , kopioitumattomuuden illuusio, siis aitous. Siis arvokas taideteos. Wau, ihailen vilpittömästi, ih, ih, ih.

Hassua siinä on se, että vesipullorinkula on kyllä kaunis, mutta käytännöllinen tai ekologinen se ei ole. Siis ihanaa huippumuotoilua, ja ekologinen haaste säästää sen ostamisella luontoa, Itämerta suojella tai mitäseoli. Mutta mitä teet sillä baagelilla sen käyttökerran jälkeen? Heität pois vai alat keräillä niitä vitriiniin? Tarkoitan, että miten sen saa puhdistettua jos haluaa uusiokäyttää sitä?

Minä olen vesijuoppo naisihminen ja ostan aika ajoin pullollisen jotain kuplavettä. Siitä saan hyvän pullon, jonka täytän kotikaupunkini erinomaisen makuisella hanavedellä. (Me olemme kuninkaita kaikki täällä Suomenmaalla, meillä on puhdasta, kirkasta, jumalaisen makuista vettä hanassa! Koko maailmaa ajatellen se on kai jotakinkuin samaa kuin meillä olisi hanassa shampanjaa joka tiinalla!!) Sitä käytän ja puhdistan, käytän ja puhdistan, kunnes pullo menee sameaksi, sitten laitan sen pullonpalautuskoneeseen. Mutta kuinka tuo uudelleen keksitty pullo siis pidetään puhtaana?

Ehkä olen ennakkoluuloinen. Pidänhän minä muistakin Lindforsin suunnittelemista jutuista, ainakin osasta. Täytynee kannattaa Itämeren puhtautta ja kokeilla. (Näin mainos siis toimii, tahdoin tai en...)

Tuhkaa ja timatteja

Sain kaksikin briljanttia, kiitän ihastuksesta mutkalla! Mutta luulen, että olisi hyvä ehkä pidättäytyä meemiä jatkamasta briljanttien ekspotentiaalisen lisääntymisen tähden. Tietysti blogejahan on pilvin pimein, joten palkittavaa kyllä varmaan riittäisi, mutta asiahan on niin, että minä olen ollut hyvin penseä tutkiskelemaan Blogistanin karttaa, enkä tutustu kuin korkeintaan yhteen uuteen blogiin kuukaudessa. Laiskuuttani tai sitten siksi, että tämän elämäksi kutsutun pelaaminen livenä on niin paljon kiinnostavampaa. Sääli sinänsä, paljon on ihastuttavia blogituttavuuksia löytynyt tähänkin mennessä (vuosi tuli täyteen heinäkuun alussa).

Tällä hetkellä tämän elämän pelin nimittäminen kiinnostavaksi on ehkä aliarvioivaa, sillä se on sekä äärettömän vaativaa että vangitsevaa että kauheaa. Työhuoneella käy sutina, muusat rettelöivät kanssani ja keskenään, en kykene työskentelemään lainkaan. Vaikeeta on. Mennään tuonne kuvan luolaan ja katsotaan mistä tullaan ulos.

Päiväkirjan sivuja, 2005, öljy pahville

Toisen todellisuuden uutisia

Olen aivan otettu Hesarin kesäisestä armosta: juttusarja ihmisten näkemistä unista on aivan ihastuttava! Hyvien uutisten kertominen olisi suotavaa vastapainoa ainaisille huonoille ja vielä huonommille, mutta hyvän uutisen kertominen on hyvin vaikeaa. Mikä on tarpeeksi hyvä uutinen? Yleensä se ei ole iso asia, joten se vaikuttaa vähäpätöisemmältä kuin vastaava huono. Tässä juttusarjassa tämä ongelmatiikka onkin onnistuneesti kierretty kertomalla maailmasta jossa aamun uutiset eivät ole hyviä eivätkä huonoja. Kuvatkin tukevat unien tunnelmia hienosti, siis kyseessä on kotimaa-sivulla ilmestyvä sanomalehtijutun näköinen taideteos.

Kiitos Hesarin Kotimaa-toimitukselle!

Kansalaisaktivisti Maria Kirbasovan kohtuuton käännytyspäätös on kuohuttanut mieltäni näinä päivinä. Onneksi Suomalais-venäläinen foorumikin antoi jyrkän lausunnon asiasta, ja olin kuulevinani tänään radiosta, että korkeampi oikeusaste ottaisi valituksen käsittelyynsä.

Ehdin jo manailla, että kyllä meillä on ennenkin osattu hylätä ihmisiä tavalla, joka tarkoittaa käytännössä kuolemantuomiota: vaikkapa inkeriläisten ja juutalaisten palautukset sodan jälkeen. Sitten muistin kylmän sodan aikaiset loikkarit, nuo paratiisista eksyneet lammasparat, jotka kaikki kiinnijääneet ja vainutut palautettiin riemuitsevan isähahmon hoiviin. Ehkä Maria Kirbasovalla ei ole toivoa, onhan Neuvostoliitto nyt syntynyt uudelleen. Ehkä meidän asentomme taipuu taas samaksi kuin noina aikoina, ja kaikki harhailijat palautetaan kotomaan lämpöön.

Täytyy lisätä että uusi presidentti hiukan hämää: hanen puheensa ja toimensa kun ovat toistaiseksi olleet jokseenkin tolkullisia, aivan kuin kurssissa olisi taas tapahtunut muutos. Ja sitä on hirveän vaikeata uskoa.

Ei palvelu parane jos ei väki vähene

Sietämätöntä! Olen yrittänyt lueskella suosikkiblogejani, jotka olen uskollisesti pitänyt Blogilistan suosikkisivuilla, mutta nyt uudistuksen jälkeen putoan koko ajan pois kirjautuneisuudesta. En halua viittäkymmentä kertaa päivässä kirjautua sisään systeemiin!! Aioin valittaa tästä, mutta sitä varten minun pitäisi rekisteröityä erikseen blogilistan sisällä sijaitsevaan sivustoon. Naurettavaa. Taidanpa kerätä kampsuni ja kaverini pois sieltä roikkumasta ja unohtaa koko kehityksen katariinanpyörän.

Vastaisuudessa luen suosikkejani vain omien sivujeni linkkien kautta. Jostain kun keksin vielä sen urlin, joka tarjoaa satunnaiselle Työhuonevieraalleni avaimen luokseni, lisään sen sivupalkkiin.

Ja sama silmät auki

Olen ollut kevään kiireyttämä pitkän pitkän aikaa, enkä edelleenkään osaa sanoa mitään muuta kuin tallentaa löydökseni edellistä tapausta koskien. Ja näidenkään tietojen paikkaansapitävyydestä minulla ei ole mitään sen parempaa taetta..hohhoijaa.
***

Koirakohu-näyttely pidettiin elokuussa 2007 Codice Galleryssa Managuassa Nicaraguassa, näyttelyn nimi oli Exposición N:o 1. Netistä löytämieni tietojen mukaan näyttelyssä poltettiin (kuka ja miten, sitä en saanut tietää) 175 palaa crackia ja unssi maria Sandinista-hymnin soidessa takaperin (täytyy tunnustaa että en tiedä mikä se on, tunnen vain Clashin biisin Sandinista, mutta tämä ei kai ole se...). Galleriassa oli riutunut kulkukoira narussa ja seinällä luki koiranruoalla kirjoitettuna Eres lo que lees (olet sitä, mitä luet). Kun tämän sain tietää, ymmärsin, etten voi oikeastaan sanoa teoksesta mitään, sillä se viittaa maan ja maanosan poliittiseen ja sosiaaliseen todellisuuteen, josta minulla ei ole kovinkaan kattavaa kuvaa. Gillermo Vargas on kertonut 18.5.2008 El Tiempo -lehden haastattelussa saaneensa idean teokseen tapahtumasta, jossa nicaragualainen addikti kuoli kahden rottweilerin raatelemana poliisin ja median katsellessa päältä.

Galleristi Juanita Bermidez sanoo, että koiraa ruokittiin säännöllisesti ja se oli sidottuna vain 3 h yhtenä päivänä, jonka jälkeen se karkasi. (Omituinen ristiriita -kuinka sitä kukaan edes ehti säännöllisesti ruokkia jos se jo karkasi) Vargas itse ei ole kommentoinut koiran kohtaloa, mutta huomautti jossain haastattelussa, ettei kukaan yrittänyt vapauttaa koiraa, antaa sille ruokaa tai kutsua poliisia paikalle. (Tämä ei kyllä pyhitä mitään). Vargaksen sanomaksi oli merkitty tällainen lausunto: "Näyttely ja sitä ympäröivä polemiikki korostavat ihmisten tekopyhyyttä, sillä kukaan ei välitä koirasta, joka nääntyy nälkään kadulla."

Nicaraguassa kuolee päivittäin satoja kulkukoiria, niinkuin varmasti muissakin maissa, joissa koiria juoksentelee vapaana. Tämä nimenomainen koira oli joidenkin tietojen mukaan jo kuolemansairas yleensäkin, eli sille ei oltu tehty mitään muuta kuin otettu kiinni ja viety sisätiloihin (mikä toisaalta voisi olla sairaalle koiralle jopa helpotus, jos sen ei tarvitse olla pakenemassa terveiden koirien höykytystä).

La Nación -lehti väitti, että koira kuoli osana teosta, joku oli ottanut kuvia näyttelystä ja julkaissut ne netissä, niissä ei ole mitään edellä mainittuja tietoja saati että olisi ollut kuvien ottajan tiedot. Vargasille on perustettu kahdetkin inhokkisivut, ja sitten tuo kirje kiertää maailmaa tehokkaasti. Vargasin väitetään itsekin allekirjoittaneen sen, minkä minä tulkitsin osoittavan hänen kokemustaan tuon kirjeen ja vastustuksen täydelliseen irrallisuuteen teoksen todellisuudesta.

Tästä tulee siis kaksi asiaa ajateltavaksi. Ensinnäkin se merkillinen paino, mikä galleriatilalla on. Jos koira kuolee kadulla, se on todellisuutta. Jos koirasta ottaa kuvan ja vie sen galleriaan, se on todellisuuspohjaista taidetta. Mutta jos koiran vie galleriaan, se ei ole taidetta, kuten jo itsekin ehätin julistamaan, vaan suuri vääryys. Tämä ei sittenkään ole paras esimerkki valaisemaan tuota näyttelytilojen mikroskoopin alaista painetta, sillä jotenkin minkä tahansa luontokappaleen vieminen näyttelyn osaksi ei jotenkin minun mielessäni onnistu tulemaan taiteeksi. Voisiko ajatella, että jos kyseessä olisi koulutettu eläin joka olisi osana performanssia, siis ikäänkuin voitaisiin kuvitella sen antaneen "luvan" hyväksikäyttöön, olemalla aktiivinen esiintyjä eikä esineellistetty elollinen olento. Edellyttäen että sitä ei kuitenkaan vahingoiteta.

Mutta miksi sitä ei saisi vahingoittaa galleriassa, kun kaduilla kuolee eläimiä, teurastamoissa kuolee eläimiä, ja maatiloilla ja luonnossa ja metsästyksessä, ja kotieläimiäkin saatetaan likvidoida liiallisen syntyvyyden tähden. Entäs rituaaliteurastukset? Tai sodan aiheuttamat tuhot ympäristölle? Tai vaikkapa rallikisojen? Pelkän maantieliikenteen? Taiteen tähden ei saa eläintä tappaa, mutta monen muun asian tähden saa. Pohjois-Karjalassa tapetaan joka ainoa susi mistä saadaan vainu, ihan vaan koska susi pitää tappaa, ja se on kivaa.

Saako taiteilijaa sitten uhkailla teoksen vuoksi? Saako ihmistä kohdella huonosti, pelotella ja jopa uhata tappaa sen tähden, että tämä on kohdellut koiraa huonosti? Löytyykö sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat valmiit tappamaan ihmisen, jotta kulkukoira ei kuolisi? Eikös siinä ole hiukan epäsuhtaa?

Ja toinen kysymys on huutomerkki: kuinka helpolla menin mukaan kiertokirjeeseen. Oli kiire, olin väsynyt, olin muissa ajatuksissa, en ottanut taustoista selvää, olin närkästynyt ja koin suurta moraalista ylemmyyttä mennessäni pikapikaa allekirjoittamaan kuohuttavan kiertokirjeen. Onko mikään edellisistä syistä hyväksyttävä, kun kyseessä on valtaisa mobbaus yhtä taiteilijaa kohtaan. Huh! Puistattavaa, miten nopeaa ja kepeää on internetin valta.


***

Niin mikä sitten on taidetta?

Helsingin Sanomissa varovasti arveltiin, että tuo edellinen juttu saattaa olla myös käsitteellinen taideteos. Mitähän siitä sitten pitäisi ajatella, jos näin olisi. En tunne itseäni vedätetyksi, vaan oikeastaan olen iloinen, että ihmiset kaikkialla reagoivat nopeasti moraalisesti ala-arvoiseen tekoon taidemaailmassa.

Heti seuraava ajatus onkin: mikseivät ihmiset sitten reagoi kaikkiin vääryyksiin yhtä hanakasti? Miksi vain eläinten kärsimys (ja niistäkin lähinnä söpöjen) saa ihmisolennot takajaloilleen? Miksei lasten orjatyö ja näännyttäminen? Ja heti seuraava vastaus. koska siihen puuttuminen on paljonpaljon vaikeampaa kuin yksittäiseen ääliötekoon, jonka paikallistaminen tiettyyn paikkaan ja tekijöihin ei ole lainkaan niin arpapeliä kuin siellä jossain tapahtuvat kamaluudet. Varsinkin kun niitä ei kukaan hyvän tahdon lähettiläs saa kuriin.

Mikäli tuo nimien keräys olisi taideteko, se tuo juuri nuo ja vain nuo ajatukset mieleen. Ei tunnu kovin taiteelta minun tajuihollani.

Tämä ei ole taidetta.

Liitän tähän kirjeen jonka sain hetki sitten.

Vaikka tämä tuntuu melkein liian hurjalta ollakseen totta, uskoin että tämä on tapahtumassa ja allekirjoitin, siellä oli 1, 184 miljoonaa allekirjoitusta. Toivon että sillä on vaikutusta.

Olen pahoillani että tällaisiakin ammattikunnan edustajia löytyy.

***

Vuonna 2007 "taiteilija" Guillermo Vargas Habacuc otti kadulta kulkukoiran, sitoi koiran taidegalleriaan ja antoi sen nääntyä kuoliaaksi. (Katso liitteen kuvat)

Useita päiviä "taiteilija" ja galleriavieraat katsoivat tunteetta tätä "mestariteosta", jonka koiran kuolinkamppailu muodosti. Lopulta koira menehtyi.Näyttävätkö oheiset kuvat sinusta taiteelta? Mutta tässä ei vielä ole kaikki: arvostettu taidebiennaali Visual Arts Biennial of the Central American on nyt kutsunut taiteilijan tekemään saman julman performanssin uudelleen tämän vuoden biennaaliin.Auta pysäyttämään tämä taiteen nimissä tehtävä eläinrääkkäys!Mene jommalle kummalle seuraavista sivuista:

http://www.petitiononline.com/ea6gk/petition-sign.html tai

http://www.petitiononline.com/13031953/petition.html

ja allekirjoita vetoomus "taideteoksen" pysäyttämiseksi. Lähetä tämä kirje kaikille tuntemillesi eläinihmisille. Ole kiltti.Allekirjoitus ei luonnollisestikaan maksa mitään ja aikaa siihen kuluu noin minuutti.

Blogistanin uutishuone

Blogilista.fi uudisti ilmettään tänään, ja kävin äsken kurkistamassa miltä osastot nyt näyttävät. Äkkiseltään jotenkin vaikealukuisilta. Sain tietää oman blogini avainsanojen olevan ajattelu, kissat ja neuleet. Olin hiukan hämmästynyt. Olen luultavasti maininnut yhden kerran kunkin noista sanoista pähkäilyissäni. Ehkä blogilista arpookin tästälähtien kirjoittajia viisaammin heidän raapustustensa sisältöjä vastaavia sanoja?

Mot: toisella kurkistuksella avainsanat olivat muuttuneet, blogini kertookin nyt elokuvista, muodista ja tyyleistä. Hmm. Muodista en ole tainnut vielä sanoa mitään. Ehkä se on itseään toteuttava ennustus.

Tulee tuosta uudistuksesta mieleen uuden kaupan avajaiset, kun tavarat ovat vielä mikä missäkin, mutta ovet pitää jo avata. Tällä kylälläkin avattiin jouluna kauppakeskus, jonka kattoa tehtiin vielä kun innokkaimmat ostajat ja myyjät jo aloittivat tavaranpalveluksensa.

Luule minua ihmiseksi

Sopivaista kevätmusiikkia on CMX:n Aurinko. Kun kaikki teutoo riimuissaan lähtökuopissaan valmiina siihen samaan hulluun aina uuteen kesään, on oikein virkistävää aloittaa taas Pyhiinvaeltajasta ja Härjistä.

*

Olen ollut ymmärtävinäni, että olevassa on paljon sellaista, mitä ihminen ei kykene hallitsemaan, tiedon piiriin siitä tulee vain vähän. Oleva on meiltä aina kätkeytynyttä. Tätä kaikkea, joka ympäröi meitä ja josta me ja meidän elämämme koostuu, ja jota me emme tule tietämään, Heidegger nimittää Maaksi. Se, mitä voimme havaita ja tietää, on meidän maailmaamme, joka on historiallista, tapahtumista, jonka Heidegger nimeääkin Maailmaksi. Teos on tavallaan paikka, missä olevaa voidaan nähdä ikään kuin paljastettuna, totuutena.

”Jos oleva avautuu teoksessa (im Werk) siihen mitä ja miten se on, niin siinä on tekeillä (am Werk) totuuden tapahtuminen.--- Näin taiteen olemus olisi olevan totuuden asettuminen teokseen tekeille (Sich-ins-Werk-Setzen der Wahrheit des seienden) (Heidegger, Taideteoksen alkuperä 1998, s.34)” Mutta tällainen taiteesta löytynyt totuus on vain ehdotus, se on yksi mahdollisuus tuhansista, eikä suinkaan yksi ja muuttumaton Totuus jostakin asiaintilasta. Totuus on pala tuota kätkeytymättömyyttä, olevaa, joka on tullut tiedetyksi noustessaan maailman näkyviin tai tullessaan ajatelluksi. Heidegger korostaa sen tapahtumaluonnetta: totuus tässä ei ole oikeellinen asia, joka on kiinnitetty tänne maailmaan ja jota voidaan ryhtyä tutkimaan tieteen keinoin. Aina jää myös kätkeytyneisyyttä, eli tapahtuminen pysyy liikeessä.

Tästä tulikin mieleen, että CMX:n sanoitusavaruutta voisi tarkastella heideggerilaisittain. Biisien sanat nousevat Maasta niin pakottoman tuntuisina, että ne näyttävät, piirtävät esiin Maailmaa, totuuksia, joita kuuntelee mielellään. Maailman raoista näkee kuitenkin selvästi enemmän tai vähemmän Maata, aika usein enemmän. Se on kiehtovaa. Siitä kokemuksesta ymmärrän, että taideteos on ehkä sitä parempi, mitä enemmän pääsee tirkistelemään Maata sen raoista. Tästä armoitetusta ominaisuudesta on sanojenvalajaa A.W.Yrjänää tituleerattu shamaaniksikin. Ei se niin kummallista ole, kun sitä ajattelee Heideggerin esteettisestä nurkasta käsin.

Täältä tihkuu tosiaviittauksia:

”Tee äärimmäinen kysymys
tee se joka päivä.
Sanojen takana valo
valo ja maailman raja”

Ja tämä säe oli jo biisissä Pyydä mahdotonta, 1990.

Vielä hauskempi on seuraavan biisin alku:
”Maailma on unesta tehty
ja pääsi jäätyy maahan kiinni.”

Vaskiperse, 1991

Mutta tässähän Maa ei esiinny niin ihmeellisenä kuin sen nyt voisi ajatella olevan, ”se kaikki mitä meille ei näytetä”, tässä Maa todella sulkeutuu ja ei päästä sitten vähääkään luokseen. Ehkä se ei ole heideggerilainen tässä tapauksessa…

Joskus käy käpy kipeästi päähän

Nyt en jatka vielä Heideggerista, vaan aikomuksenani oli linkata uuteen Taide-lehteen (2/2008), jossa julkaistiin kuvataiteen tohtori Teemu Mäen erittäin hyvä ja selkeä esitys Ulla Karttusen näyttelyn saamasta kohtelusta. (Sivuaa myös Jani Leinosen Raision kanssa käymää matsia.)Uuden lehden artikkelit eivät näköjään olekaan vielä netissä, mutta siellähän kumminkin on hyvä artikkeli (Hävyttömyyden huippu, siis nimeltään) aikaisemmista taidekohuista.

Taideteos -sanan rinnalla käytetään nykyään usein myös sanaa taideteko, sillä keinoin on saatu ikäänkuin kaikkein uusimmatkin hankalasti objektoitavat suuntaukset, kuten vaikkapa yhteisötaide, mukaan ammattialan sanastoon. Näitä taidekohuja toinen toisensa perään seuratessa tulee mieleen, että taide on muuttanut positiotaan yhteiskunnassa: taide on todellakin teko. Jokainen performassi, näyttely, jokainen yksittäinen pilakuvakin on teko, joka saatetaan kokea todellisena uhkana jotakin järjestystä kohtaan.

Olen tullut kentälle mukaan vaiheessa, jolloin minusta on tuntunut, että on aivan sama mitä taiteilijat tekevät, yleinen suvaitsevaisuuden taakse piiloutuva penseys ja välinpitämättömyys sulattavat aivan kaiken yleiseen hurlumhei-sirkukseen. Pitäisikö siis sittenkin olla iloinen, että yksittäiset ihmiset, poliisi, eri uskontokunnat ja eri yhteisöt nousevat ärhäkästi takajaloilleen puolustamaan aistimiensa/aivojensa rauhaa taiteen häiriöiltä? Ihmiset näkevät, seuraavat, reagoivat. Eikö se ole hyvä? Mutta miksi tämän uuden tuulen haju on hapan?

Mikä tuo otsikko sitten on? Se on kuulumisia täältä alhaalta. Me pikku taiteilijat vaan teemme hommia, työstämme "totuutta" ja joskus napsahtaakin yllättäen koppaan.

(Se on se vanha vitsi, kun tshutktsilta kysyttiin, mitä mieltä hän on perestroikasta. Hän vastasi: se on kuin taigassa kävelisi, ylhäällä käy kova tuuli, ja joskus täällä alhaalla käy käpy kipeästi päähän.)

Virittelen

Nyt pitäisi selvittää isosti itselleen ja muille, mitä tässä tehdään ja miksi ja mitä on taide ja muuta sellaista joutavaa. Herr Heidegger sotkee ja selvittää mukavasti:

"Meidän pitäisi voida päätellä teoksesta, mitä taide on. Vain taiteen olemuksesta voimme puolestaan selvittää mitä teos on." (Heidegger, 1998. Taiteen alkuperä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide)

Taide on teoksen alkuperä. Taideteos on taiteen alkuperä. Taiteilija on teoksen alkuperä. Teos on taiteilijan alkuperä. Niinhän se tietysti on: oliko muna vai kana vai ensin, kuten veistäjäystäväni kerran alkoi selvittää syntyjä syviä valuhommista väsyneenä. Siitä nähdään että ollaan kehässä, josta Heidegger sanoo ihastuttavasti:

"Meidän täytyy näin ollen käydä kehään. Tämä ei ole mikään hätäkeino tai puute. Tälle tielle astuminen on ajattelun voimaa ja sillä pysyminen sen juhlaa, edellyttäen että ajattelu on käsityötä." (s.14)

En ihan ymmärrä tuota käsityöläisyyttä mutta hyväksyn sen, kuulostaa hyvältä.

Minkä väristä on sumu?

Työhuoneeni on vallannut ihmeellisin muusa mitä olen ikinä tavannut. Hän on yhtä aikaa kuuma ja kylmä, hellä ja vittumainen. Hän asettuu nöyrästi malliksi, mutta katsoo niin, etten tiedä pitääkö häntä suudella vai lyödä, pitääkö maalata hänet vai potkaista pihalle.

Katson maisemaa ikkunasta ja näen sumussa hirveästi värejä, nuo kun saisi kuvaan. Vai pitäisikö sittenkin olla kova paljastava valo, autius maiseman yllä. Vai kahtiajako kuvaankin, molemmat puolet, vastakohdat jotka eivät aivan vstaa toisiaan.

Edelleen ottaa päähän

Kun nyt kävi niin, että Ville lähetteli Mintulle aina välitunneilla pikku kirjelippusia, joihin oli piirrellyt kaikkia hävyttömiä kuvia, joille he yhdessä hihittelivät. Mutta sitten Minttu sai päähänsä kertoa niistä opelle, niin opettaja tietysti heti kysymään Villeltä että sinäkös niitä lähettelit, johon Ville hätäpäissään vastasi että enhän minä. Mutta kun opettaja on varma että nyt se Ville kyllä valehtelee ja sanoi sen ääneenkin, ja sanoo vielä että tämä on kyllä nyt niin paha juttu että nämä laput pitää viedä opettajanhuoneeseen ja näyttää kaikille. Minttua alkaa nolottaa ja hän yrittää perua, että eihän niissä lippusissa ollut edes mitään ihmeellistä. Mutta opettaja ei kuuntele vaan jyrisee, että pahintahan tässä oli että Ville valehteli, tietääkös Ville mitä valehtelusta seuraa. Siitä erotetaan koulusta.

Koko luokka siitä ihmettelemään ja varomaan sydän syrjällään ettei koskaan joutuisi mihinkään tilanteeseen, jossa on PAKKO puhua aikuisten totta kun kysytään mitä tahansa ihan omaa juttua, joka ei liity edes koulutyöhön, sillä mitä siitä nyt tulisi jos kaikki erotettaisiin koulusta semmoisten juttujen takia mitä he tekevät vapaa-ajallaan. Huh huh, onneksi aikuisten maailmassa ollaan järkeviä ja osataan erottaa työasiat ja yksityiselämä toisistaan.

Ah tätä hurskautta 2

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi' kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä." (Matt. 7: 1-5)


Laitan tämän linkin oikein kun Blogger niin suo taas jonakin päivänä (tänään ei pelitä):

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Kanervan+osallistuminen+Tuomas-messuun+poiki+uhkauksia/1135234970980

Ah tätä hurskautta

Oli aika jolloin ihmisillä virassa oli olemassa julkinen minä ja yksityinen minä, ja näitä kahta ei sotkettu. Ei itse saatikka lehdistön taholta. Juoruja oli kaikenlaisia, mutta tuskinpa se oli esteenä virassa toimimiselle. Nyt näyttäisi siltä, että ihmisille sallitaan vain yksityinen minä, ja voi sitä joka kunnianhimonsa tähden hankkiutuu semmoiseen hommaan, että häntä katsotaan. Se on sitten 24/7 -paikka median hihnassa se.

Joskus nuorena ajattelin, että tuon törkylehdistön täytyy pian kaatua omaan mahdottomuuteensa, eihän kukaan jaksa enää kauhistella salasuhteita ja eroja ja yhtymisiä, maailma on muuttunut, ihmiset ovat vapaita. Eipäs aikaakaan niin voi kauhistus: vielä sitä samaa sontaa vaan painatetaan ja jotkut omituiset sitä lukevat ja ilmeisesti otetaan taas oppia suuresta ja mahtavasta jenkistöliitosta, sieltä kun se Viisaus tuntuu nykyään tulvivan. Otetaan sitä fundamentalistis-perverttistä oppia että tämähän on ihan kamalaa ja pöyristyttävää että kansanedustajilla ja ministereillä ja liikemiehillä on sellaisia vinkeitä että ne haluavat yhtyä toiseen sukupuoleen (taikka samaan, ihan sama)! Onhan se nyt ennenkuulumatonta että virkamiehellä voisi olla libido! Ja siitä saadaan lisää vettä vesilasiin ja sinne oikein myllykin pyörimään, voi myrskyä. (Soi, tuuli, poskes halkaise!)

Ja sitä sitten kaikki kansa ihmettelemään ja (entisaikaan vakavastiotettavina pidetyt) päivälehdetkin päivittelemään, että voiko tuollainen vaarallinen perverssi enää toimia tehtävissään ollenkaan, hänhän on arvostelukyvytön ja valehtelija ja ties mitä hunninkoa. Itsehän me emme koskaan tee MITÄÄN sen kaltaista, emmehän? Kerrothan sinäkin ihan kaikille avoimesti ja mitään salaamatta, jos joku vaan hoksaa kysyä, mitä teit äsken vessassa, ketä katsoit bussissa, kenelle lähetit kännipäissäsi tekstarin, ja ennenkaikkea: missä tapasit nykyisen hoitosi.

Fuck on, Foucalt!

Meitä pelottaa

Mitenkä tämän nyt muotoilisi.

Siis me luulemme, että olemme riippuvaisia Venäjän öljystä. Venäjän kanssa pitää olla kaveria, jotta iso paha Putin-klaani ei panisi hanoja kiinni niinkuin he kyykyttävät Ukrainaa. Olisi ihan kamalaa joutua öljypulaan, energiapulaan eli sähköpulaan, kun koko maa toimii vain ja ainoastaan sähköllä. Lehmiäkään ei voi lypsää ilman sähköä, kuten opimme männätalvien lumimyräköistä. Oikeasti se olisi todella vakava paikka. Siis:

1) Pitäisikö keksiä omat hanat, jotta emme olisi todella niin riippuvaisia arvaamattoman äitipuolemme mielialoista? Tämä on erittäin ilkeä kysymys, sillä Pyhän Talouden jatkuvan kasvun edellytyksillä tuulivoima ja vesivoima eivät tule koskaan riittämään. Ja fissioenergia...no niin. Minä en tule unohtamaan Tshernobyliä, vaikka päättävä väki näyttää unohtaneen sen aktiivisesti. Siis mikä energia jää jäljelle?
(Fuusioenergia, joka vielä tulee jonakin kauniina päivänä. Pelkäänpä silti että se aiheuttaa tullessaan mullistuksia ja ehkä sotiakin, mutta se on nyt toinen juttu.)

2) Luuletteko te, että Putinille olisi oikeasti mahdollista sulkea hanat länsimailta? Venäjä on kapitalistiriistäjävaltio, joka riistää itseään. Se ryövää itseltään luonnonrikkauksiaan ja myy ne raakana ulkomaille, ja sillä rahalla rypee maan eliitti tämän vuosikymmenen ja ehkä seuraavankin. Mutta mitä sen jälkeen tulee, sitä ei tiedä kukaan. Kun uusiutumattomat luonnonvarat alkavat ehtyä, ei Venäjällä ole enää mitään. Se ei rakenna itseään, se vain myy itseään pois. Jos myytävä loppuu, se maa loppuu, koska siellä ei edelleenkään ole tarpeeksi edes sitä perusstruktuuria, mitä tarvitaan kansakunnan elämän riittävään ylläpitämiseen.

- Kyllä me nyt vaan luulemme, ja siksi nuolemme uutta tsaarinpoikaakin oikein kunnolla, oi SLUURRRPSSS herra Nallekarhunen!

Viime sunnuntain - tämän viikon alun aikana on ehkä ollut taas jokin vaa'ankielitilanne maailmanpolitiikassa, joten sen lisäksi että meillä pääministeri nuoleskeli uutta presidenttiä: "Venäjän kansan selvä enemmistö tukee Putinin politiikkaa, kyllä se käy tuosta vaalituloksesta ilmi"(HS 4.3.2008), Euroopan eri virkamiehetkin nuoleskelivat huolissaan tai lohdutukseksi toisiaan. ("Olen iloinen, että tulimme samaan lopputulokseen kuin Suomen pääministeri, jota arvostan kovasti, [Euroopan neuvoston vaali]tarkkailijaryhmän johtaja Gross sanoi." HS 4.3.2008)

Venäjän vaakunassa on räjähtänneen näköinen kaksipäinen varis, joka onkin Neuvostoliitto-niminen fenix-kana, joka nousee tuhkastaan todella nopeasti edellisen burn-outinsa jälkeen. Ja täällä Euroopan Unionissa sitä, mitä ennen nimiteltiin pelon ja vihan sekaisin tuntein kommunistiseksi diktatuuriksi, sanotaan nyt "erilaiseksi demokratiaksi kuin mihin lännessä on totuttu". Ollaan kavereita, ollaanhan Vovka?

Valaistuksen paikka

Tämä video on niin hieno, että oli napattava se Eufemialta sellaisenaan. Ja sanon samoin kuin hän: katso tämä video loppuun asti (kesto 8 min.), se ei ole taideteos eikä tirkistelyä.

Edit illalla. Olen pohtinut tuota videon antamaa ymmärrystä koko päivän. Siis tämän ihmisen oma kieli tulee lähelle kuva- ja tanssitaidetta, hyvä esimerkki on lipunliehutus-kuva. Juuri se on tarkoituksena kun taiteella sanotaan pyrittävän hahmottamaan erilaista kokemisen tapaa, mutta on huikeaa saada kädenojennus "toiselta puolelta", todellisesta toisin kokemisesta! Videon henkilö on niin sanotusti autistinen, mutta tästä lähtien taidan käyttää tätä vajavaisuuden ilmausta lainausmerkeissä, koska kyseessä ei näemmä olekaan vajavaisuus vaan erilainen kieli ja maailmanhahmotus.

Katso ja näe

Nyt olen nähnyt Sen, siis Smedsin & ansamblen Tuntemattoman sotilaan. Sehän on visuaalisesti aivan häikäisevä! Dramaturgisesti ei niin hyvin pysy kasassa, joitakin aivan käsittämättömiä kuolleita hetkiä, joista en tullut ymmärtämään, pettikö teknikka vai pitikö siinä muka sisäistää jotakin pitkään ja hitaasti. Tavallaan koska Rokka saa niin paljon käsittelyaikaa teoksessa, olisin toivonut jotakin uutta lähestymistäkin Rokan tarinaan. Mielestäni toteutus on jopa uskollinen Linnan teokselle, ainakin siinä määrin, mitä uskon kirjalijan itse tarkoittaneen teoksellaan. Siis että ohitetaan se vastenmielinen palvonta ja kaavaksi muodostunut lähestyminen. Voi olla että kaikki eivät osaa ulkoa vuorosanoja, mutta luulisin, että aika moni osaa, joten niiden toistaminen sellaisenaan tekee aina jotenkin etäännyttävän vaikutuksen, mennään väkisin siihen Ainoaan ja Oikeaan Lukutapaan. Sitä olisi voinut murtaa mielestäni vielä enemmän, muuttamalla kertakaikkiaan suurimman osan vuorosanoista. Mutta visuaalinen ja performanssin omainen toteutus on aika huikeaa tykitystä. Löysin tässä vaiheessa vasta Tekijäin blogin, jossa ei kylläkään suurin osa klipeistä toimi.

Ei genitaaliahdistuneille eikä 11-15-vuotiaille

Kosketus. Öljyväri kankaalle, 2008

130 x 200 cm

Muuten hyvä, mutta koko pääidea jäi vajaaksi tässä versiossa (tämä on jo kolmas), sillä naisen pitäisi koskettaa ihan varovasti miestä siivellä, mutta eleestä tulikin täysin torjuva. Äh. Eräs kollega katsoi tuota ja sanoi sangen provosoituneena, että tyypillistä, että nainen on tuolla tavalla silvottu ja miehellä on vaikka kuinka paljon käsiä. Näkökulma yllätti minut, en itse ajatellut naista silvottuna vaan maagisesti mutantoituneena. Ajattelin sitten että laitan miehellekin käpälän, ettei nainen olisi yksin avuton. Sillä tässä en tarkoittanut esittää sukupuolten valtataistelua enkä genderin ahdistavuutta vaan kahden ihmisen välistä halua, epäröintiä, toivomista ja muuta sellaista, ja koskettamisen vaikeutta. No vaikeeta siitä tulikin joo. Minä tietysti kuvaan tilanteissa miestä ja naista kun olen kaikesta huolimatta niin hirveän hetero.

Naisen jalkojen väliin upposi tuollainen mahtava luola, johon voisi tehdä unimatkan alisiin. Joku oli kuulemma kääntynyt ovelta pois kun oli ensimmäisenä iskenyt silmänsä miehen genitaaleihin. Miten lie osannutkin.

Tämä teos on omistettu tragedian muusalle.

Näyttelykuvia

Kosketus. Öljyväri kankaalle, 2008

Olemisesta ja ajasta, osa IV. Installaatio, 2008; jousipatja, liivate, akryyliväri

Kosketus. Öljyväri kankaalle, 2008

Olemisesta ja ajasta, osa III. Installaatio, 2008; nenäliina, pieluskirja, ihokivi, hanskat

Halu. Öljyväri kankaalle, 2008

Olemisen tapaa. Öljyväri kankaalle, 2007. (pieni maalaus)

Olemisesta ja ajasta, osa II. Installaatio, 2008; zetorin rengas ja nyplätty pitsi

Olemisesta ja ajasta, osa I. Installaatio, 2008; leipäpussinsulkijat

Ilmestys. Akryyliväri kankaalle, 2007

Halu. Öljyväri kankaalle, 2008

Olemisesta ja ajasta, osa II. Installaatio, 2008; zetorin pyörä, nyplätty pitsi

* * *
Tältä siellä näyttää, hillittyä ja hallittua. Olen hieman ihmeissäni tuloksesta, sillä edellisessä näyttelyssäni roikkui lakanoita joka paikassa ja repaleiset akvarellit rellottivat seinillä. Mutta tämä oli laitettava kyllä näin, koska tuo installaatio oli niin tiukkailmeinen.

Olen onnellinen, pidän näyttelystäni.

Ei kuvia tänäänkään.

No niin hyvää päivää, ajattelin viimein vilauttaa näyttelyäni, mutten saa ilmestymään mitään palkkia, johon lisätä kuvia. Tämä on mielenterveydelle tuhoisaa. Juuri kun olin keräämässä kotioloissa raivoa mennä paiskaamaan digiloota myyjän naamalle, että tee tuolle viipalesoossille jotakin, tämä loota alkoi toimia kuin...hmm, ei nyt enkeli, mutta kuitenkin. Printteri tulostaa, muttei suostu kopioimaan, sillä sen mielestä musta purkki on asennettu väärin. Eikä auta mitään, että kerran päivässä huudan sille, ettei minua toosan mielipide väripurkkien asennoista kiinnosta hiukkaakaan, varsinkaan kun se osaa kuitenkin tulostaa ihan normaalisti. Ei auta. AAARRRGHH!

Niin se turvavyön vastinkappale oli myös tällainen nykyajan juttu: ei uutta vastinkappaletta saa, ehei. Piti tilata koko turvavyö, ja poistaa entinen kuskin tuolia myöten ynnä asentaa sinne jonnekin pilotin tuolin ja ohjaamon kuoren väliin joku hemmetin räjähdyspatruuna, joka tarvittaessa lennättää sankarittaren maatakiertävälle radalle, jos niin kova paikka tulee eteen, ettei tavan turvavyön puristelu riitä. Oi kiitos ja kaksisataa euroa!

Inbjudan till utställning

Tässä pähkäilen, osallistuako Suomen Taiteilijain 113. näyttelyhakuun. Tai siis lähinnä, onko varaa. Jurytysmaksu kepeät 40 egeä. Ja ne onnelliset, jotka valituiksi tulevat, saavat kustantaa teosten kuljetukset näyttelyyn ja takaisin, sekä halutessaan vakuutukset kattamaan kuljetukset, varastoinnin sekä itse näyttelyn -järjestäjän toimesta ei ole vakuutusta. Jos haluaa takaisin jurytykseen lähettämänsä kuvat, on palautuskirjekuorikin kustannettava itse. Melko reilua taas kerran. Minua ei koskaan hirveästi naurattanut se Kummelin Artisti maksaa -juttu, kun se nyt vaan on todellisuutta. Siinä tsoukissa kyse oli muistakseni muusikoista. Ihmettelenpä, onko muusikoilla sellaista, että he maksavat siitä ilosta, että pääsisivät esiintymään johonkin, ja matkakorvauksia tai päivärahoja kyselevä saisi vain kohonneita kulmakarvoja vastaukseksi...No joo, blaa blaa. Sama kuin kysyä Venäjällä "Miksi?"

* * * * * * *

Tapasin männäviikolla (...) yhden exän, ensimmäistä kertaa vuosien ja vuosien jälkeen. En nähnyt hänestä minkäänlaista unta jälkikäteen. Outoa. Luulisi nyt jotain nousevan tajunnan pohjamujuista, mutta ei. Olipa ontto tapaus?

* * * * * * *

Joskus olen vähän liian Daideilija, sanoi Kirjallisuusjaos. En tiedä, olenko vienyt verokorttini duuniin tänä vuonna. Muistan tehneeni sen, mutta voi se olla viime vuoden muistokin. Tänään en edes huomannut olevani poissa normaali-ihmistasolta, mutta se kävi selväksi, kun käytiin autokorjaamolla seuraava keskustelu:

-Pitäisi saada uusi turvavyön tuo kappale, mihin se vyö pannaan.
-Ai siis vyö vai se vastinkappale?
-Niin, semmoinen vastinkappale sitten kai.
-Mikä auto sulla on?
-Ford. Eiku Opel!
-Joo-o...Mikä malli?
-Een muista...(hyvä kun en sanonut että valkoinen)
Korjausmies ontuu ovelle katsomaan.
-Vectrahan tuo on.
-Ai niin!
Korjausmies linkuttaa takaisin tietokoneelle.
-Mikähän moottori siinä on?
-?? Öö, siis oisko yks piste kasi?
Korjausmies miettii hetken.
-Parempi kai tarkistaa...
Korjausmies ontuu ulos asti ja tarkistaa rekkarin, ontuu takaisin sisälle ja katsoo rekisterikeskuksen tiedoista. Onneksi hän ei kysy osaanko ajaa sitä autoa...

Edit.6.2.2008
Mainittakoon, että yleensä kun pääni toimii kuten pitää, osaan kaikki tarpeelliset tiedot siitä kaarasta, jopa rekisterinumeron.
Tajusin vasta illalla, ettei se miesparka tosiaan edes yrittänyt kysyä rekkaria, turhaa se varmaan olisi ollutkin. En tiedä mikä meni. Eihän siellä ollut kukaan edes ilman paitaa.

Tuuli käy kylmästi

Täällä ollaan taas, hengissä hyvinkin. Ripustaminen menikin yllättävän joutuisasti, olin ladannut ylenpalttisesti energiaa siihen tapahtumaan, ja energiaa riitti sitten kaikenlaiseen pörräämiseenkin. Ja sitten nukuttiin pitkään ja hartaasti. Ja sillä välin, voi kauhistus, lunta on tullut puoli metriä ja järisyttävän huonoja työttömyysturvaohjeistuksia ja ties mitä.

Että taiteilijoille (tai tutkijoille ja em. alojen väleillä liikkuvalle prekariaatille) ei tarvitse maksaa työttömyyskorvausta, mikäli on alan koulutus, omistaa pensselit ja vuokrasopimuksen työhuoneelle, mikäli kuuluu alan ammattiliittoon ja hakee (!!siis ei edes tarvitse saada!!) apurahoja. Tässä ei riitä huutomerkit ilmaisemaan ajatuksiani. Tultasyöksevä lintu kertoi asiasta ajallaan ja hänen kauttaan pääsee katsomaan Hesarin juttua asiasta. (Minkätakia HS:n arkistoon ei pääse ilmaiseksi?)

TATUSOTU on sivusto, jossa käsitellään taiteilijoiden ja tutkijoiden ynnä muiden työkkärin & Kelan rattaiden väliin putoojien asioiden ajoa.

Tervetuloa Halun valtakuntaan

Käykääpä tsekkaamassa jos satutte kylille:

Kutsun ja julisteen loi graafinen suunnittelija Jarkko Hyppönen

Minä tästä lähden ripustelemaan näyttelyä. Tunnelma on kuin ensi-illan edellä, jos tiedätte tunteen. Että kaukana kavala maailma, eipä paljon muuta mahdu päähän kuin se oma tuleva rykäisy. Ja se on sekä hyvässä että pahassa.

Oraakkelimeemi

Ja koska tässä vaiheessa näyttelyaikataulua ihminen ei voi sanoa enää mitään viisasta (koska se on sanonut jotain viisasta?), paljastetaan, että kävin minäkin oraakkelin luona. Ei ollut minun ideani, Dorian sen aloitti! Tai Alcinoe.

1. Mikä minun nimeni on?

-Rauna. (ai sellainen metsän henki? miksei.)

2. Missä asun?

-Tiibetissä, vaikka epäilemättä kuvittelit toisin. (epäilemättä.)

3. Mikä olen?

-Olet minun asiakkaani. (varsin kyynistä.)

4. Mikä on ollut kaikista tärkeintä elämässäni?

-Potenssi. (noh, noh! noh, myönnetään...)

5. Mikä on ollut turhinta elämässäni?

-Laiskuus. (touché!)

6. Mikä on arvokkain asia elämässä?

-Rakkaus on arvokkain asia. Ja läheisyys. (mmmm...autuasta taustahyminää)

7. Miltä näytän?

-Hyvältä. (viisas on tämä oraakkeli, niin hyvä ja tietäväinen)

8. Miltä tunnun?

-Vanhalta viinalta. (mitä!?)

9. Miltä maistun?

-Koipallolta. (!! perun sanani! hulluhan tämä oraakkeli on! Apua mistä päästä maistun koipallolta..?)

10. Miltä tuoksun?

-Lanttulaatikolta. (kiitti vaan, nyt meni kyllä katu- ynnä työhuoneuskottavuus!)

11. Missä minun kuuluisi olla?

-Sateella, sängyssä, takaapäin. (kyllä!)

12. Mikä minun kuuluisi olla?

-Vilkkuvat ledit ja jumputtava musiikki, mutta ymmärräthän, etten voi tähän ahtaaseen tilaan asian kokonaiskuvaa mahduttaa. (Karvanoppakaara? Laivan disko? Tää on jotain syvällistä vissiin.)

13. Mistä minut löytää?

-C-talosta. (Taas tuli arvonalennus, tähän asti olen ollut b-luokkaa, edes.)

14. Minkä ikäinen olen?

-Ulkonäkö voi pettää, muista se! (Oletkos siinä, hävitön!)

15. Mikä minun sukupuoleni on?

-Kyllä se naiselta vaikuttaa. (Joo, mutta oikea vastaus edelliseen ja tähän kysymykseen olisi ollut "parikymppinen sälli". Ei tääkään kaikkea tiedä.)

16. Montako henkilöä minun pitäisi haastaa tähän?

-Niin monta että tarvitset varpaat avuksi. (Ääh, varpaat on varattu, ohjaan jumputtavaa ledvilkkuisaa p-rallikärryäni pidellen varpaillani karvapäällysteisestä ratista, en viitsi laskea kuin eturaajoilla, kiitos.)

+Oma ekstrakysymys:
Saavutanko työssäni sen mitä tavoittelen?
-Huonomminkin sillä voisi mennä. (Öö, eipä ole elämäntyöksi kovin rohkaiseva arvio.)

Kiitos nyt kumminkin arvon totuussuu.
Ketähän kiusaisin tällä tärkeällä opinkappaleella? Täytyypä vetäytyä mietiskelemään.

Ensi vuoden euroviisuvoittaja!

Ensi vuoden euroviisuvoittajan voittovideo pääsi livahtamaan Youtubeen. Taattu hitti, käyttöohjeet ja kaikki (dance, love, come)!

Peter Nalitch niminen heppu hurmuroi ja renkutus tarttui naururyppyihin Pagistaanista.

http://www.youtube.com/watch?v=AOzkN8dHnjk Lisään tähän suoran osoitteen, sillä tänään tämä ruutu ilmoitti ettei ole enää käytettävissä, mutta Peterrrrr on niin hurmaava, että hänen täytyy kyllä olla vaan käytettävissä!

Tilannekatsaus

Nyt ei pidä katsoa toisten tekemisiä enää ollenkaan ettei mene vallan pois tolaltaan (tarkoitan toisten kuvataiteilijoiden duunien katselua). Tässä ei nyt ole varaa menettää enää päätään, sen verran vähän aikaa ja paljon tehtävää. Jäätävän rauhallisesti tässä viettelen kotisunnuntaita, mutta ei auta pörrätä: olen kaiken stressin keskellä tietysti sairastunut johonkin vihreää-nenäeritettä-&-uuvutusta -tautiin. Siis en minä enää tajua millä nimellä näitä tauteja pitää kutsua, kun minusta tuntuu että minulla on kolmeakymmentä erityyppistä nuha-kuumeehko-flunssa-versiota. Joka tapauksessa, en toivo keuhkokuumetta, pakko levätä, ainakin yksi päivä. Ääneni on kuin Paula Koivuniemellä, auts.

Huomenna pääsee maalaamaan, jee! Salaperäinen sukellusmies saa ympäristön tummennusta ja siipikuva vähän säätöä. Maltan tuskin odottaa että pääsen niitten kimppuun. Luojan oma maailma on todellisuutta kutsuvampi. Joskus.

Paku on varattu, ja vapaaehtoinen kuski ilmoittautunut (vau!). Avajaisia en ole ajatellut vielä sekuntiakaan. En ajattele nytkään, täytyy kuulemma hoitaa nämä kuningattaren velvollisuudet ja säätää pikkuprinsessojen kruunuja.

Työläiset

Huoltomies kävi työhuoneella päivänä muutamana jonkun tarkastajan kanssa ja haeskeli sammuttimia. Haahuilivat huoneeseenikin niitä etsimään. Meinasin sanoa hänelle että ei minulla ole kuin näitä liekinheittimiä, mutta miesten luotua katseensa seinille heidän ilmeistään päätellen he tajusivat sen sanomattakin. Mutta sitten eilen huoltomies tuli uudestaan, koska oli huolissaan siitä miten kylmässä minun pitää töksennellä. Ja rassasi patterit kuntoon, ihan tuosta vain. Ihmeellistä, melkein synnillisen mukavaa kun ei tarvitse pukea viittä paitaa päällekkäin. Ajatella että maailmassa on vielä noin helposti korjattavia asioita, ja reiluja työläisiä jotka osaavat ne myös korjata!

Näyttely lähestyy ja paniikki yltyy. Maalaan yhtä työtä vimmassa, onneksi se sujuu hyvin. Olen ollut siihen tyytyväinen, se on se sama aihe, josta olen tehnyt jo usean version. Kosketus, herkkyys, halu; valo ja pimeys. Metamorfoosi tai maaginen realismi. Mutta. Tänään kun iloisena ajattelin ettei ole valmistuminen kaukana, ja menin katsomaan kauempaa, näin yhtäkkiä sen aivan uusiksi. Voi jösses, asetelma on hirveä klisee! Häpesin hetken syvästi kuviteltujen pilkallisten arvioiden edessä, kuvittelin kuinka näyttelyyni tulee Taiteen Keskustoimikunnan Salainen Kliseerikoskomissaari ja takavarikoi koko duunin! Sitten hengittelin hyperventilaatiot pois ja kerroin taas kerran itselleni, että se nyt vaan on tehtävä kun minä haluan! Ei oo helppoo.

Siitä keveydestä

Mieheni rakastajatar tuli käymään työhuoneella, suloinen pehmeä pyöreä nainen, huulet kuin ruusunnuppu. Katseli duunejani, ihmetteli sänkyä. Se on hankittu erästä installaatiota varten, mutta tietenkin käytännöllinen muutenkin. Sanoin hänelle, että mikäs ateljee se sellainen on, missä ei sänkyä ole. Hän löysi kirjan, jonka päällinen on intohimonpunaista samettia, mustat sivut.

-Mikä tämä on?
- Sellainen pieluskirja, tiedätkö? Hän selaili sitä silmät tuikkien.
-Ooo..! Minä haluan samanlaisen! Sinä olet varmaan sitonut tämän itse? Voisitko tehdä tämmöisen toisen?
-En minä samanlaista halua tehdä, mutta samantapaisen kyllä -muttei juuri nyt. Näyttely painaa päälle. Olin pyyhkimässä siveltimiä kankaaseen. -Haluaisin piirtää sinua, mitä luulet? Ehditkö malliksi vähäksi aikaa? Kysymys vallan viattomasti esitetty, mutta hän tajusi ilkikurisuuden.
-Jaa-a, niin, miksei. Minulla on muuten viiniäkin, eikö se kuulu asiaan?

Ajattelin että tästähän saadaan oikea elokuvan kohtaus, sitten tuli hyvinkin sabinamainen olo, ja yritin muistaa, miten Olemisen sietämätön keveys -tarinassa se kohtaus meni. En kylläkään muistanut, mutta ei se haitannut.

Päivän riemastus

Jukka Itkonen on aivan armoitettu sananiekka, hän ja Ilpo Tiihonen ovat lapsellisen elämän ilahduttajia kaikissa merkityksissään. Löysimme lasten kanssa viime vuonna ilmestyneen runokirjan Taikuri Into Kiemura, jossa on Christel Rönnsin hedelmäisen kiekuraisen kutittavan koukukas kuvitus (Otava 2007). Tämä runo nauratti moneen kertaan (asiaa parantaa se, että osaan lausua savoa/ pohjoiskarjalaa sujuvasti):

Hemmo "Hemppa" Harakainen, rockmuusikko

Äetimuorin luvalla
synnyin mualimaan Juvalla.
Ensimmäinen sanani,
no helekutti, voe tok,
oli HALLELUJA!
Toenen sana oli ROCK!

*

Muutin mualta kaupunkiin,

skitta roekkuu naulassa.

Kilon verran riipuksia

killuu minun kaulassa.

Kuin kala pesuvatissa

pyöriskelen statissa.

Buariloissa hengailen,

bändin kanssa svengailen.

Pärstä niinkuin peikoilla

käyvään lavakeikoilla.

Pommit jyskää lavalla

ihan kelepo tavalla,

savukone rohisoo,

önkä ilimaan tohisoo.

Nuama maskin takana

öräjän kuin pakana.

Eipä sitten muuta kun

hart rock ja halleluja!

Pakkaspäivä

Kas vain, pakkasta on, niinkuin silloin muinoin kun oli talvia. Ei vaan, kyllähän kylmää on ollut silti. Työhuoneellakin on ollut tuommoista 13 astetta. Viime talven jotenkin sinnittelin, tämän martaan alussa lopulta älysin ottaa autolämmittimen käyttöön. Siitä vaan lähtee yllättävän raju humina, vaikkei sitä ymmärrä meteliksi paikanpäällä, mutta työhuoneelta lähtiessä korvat soivat kuin olisin ollut konsertissa. Outo taajuus sekoittaa korvani. Mutta lämmittää pitää, ja kuuloa varjella, siispä pitää samalla kuunnella musiikkia napeista.

Pidän kahvimaidoa ikkunan välissä, koska ateljeetani ei ole varustettu jääkaapilla. Maito oli tietysti jäätynyt, revin purkin auki ja hakkasin ruuvimeisselillä jäämaitokokkareita kahviin. Ilma oli kirkas ja tuore, sopi hienosti Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel -teokseen. Samalla vääntelin sormeni kipeiksi rautalankakiekuroita ja järjestin niitä oikeaan järjestykseen, niitä on satoja. Kyllä elämä on sitten hauskaa!

Lapsuusmuistelo

Tämä meemi tuli Sokean kanan kautta, ja koska en ole toistaiseksi aiemmin lapsuutta muistellut, aihe tuntui kiinnostavalta, varsinkin tällaisten aineellisten kiinnekohtien kautta. Näistä tulee hauskasti selkeitä ajankuvia.

Lapsuusmeemi

Kampa
Ala-asteella näin miten isot tytöt (kuudesluokkalaiset) pitivät takataskussa kampaa, jossa oli pitkä varsi joka sitten pisti farkun taskusta ulos. Sellainen piti sitten saada, ja farkut sitä varten.

Nenäliina
Nenäliinoja ei kai meidän kulttuuriimme kuulunut, kaikki niiskuttivat ja pyyhkivät hihoihinsa, mummoilla oli kangasnenäliinat.

Lintu
Minulla ei ole mitään erityisiä lintumuistoja, niin että linnut ovat osa äänimaisemaa. Satakielet sulostuttamassa mitä proosallisempia pajukkotaipaleita. Lokit, tiirat ja kuikat järvellä, kesäyöt:

Järvi
Se on kaikkeni, sieluni. Minun on saatava edelleen asua sen rannalla, on saatava nähdä kirkasta vettä, saaria, luotoja, lokkeja, pilviä siitä kuvastumassa -tuhansin, loputtomin variaatioin kuin rakastetun hyväily. Viekää minut autiomaahan ja kuolen kuin intiaani vailla toivoa siintävistä ulapoista. (Pohjanmaakin riittää…)

Harmooni
Kouluni, ala-asteeni kuten silloin sanottiin, oli sellainen jota äitinikin oli käynyt. Meillä oli joitakin samoja opettajiakin. Epäilemättä kalusteet olivat samoja myös. Minulla on sellainen mielikuva kuin olisin käynyt kouluani 50-luvulla, mutta elänyt 70-lukua. Jokaisessa luokassa oli jykevä urkuharmooni, jota käytettiin musiikkituntien säestyksenä. Ensimmäinen opettajani oli herttainen Siiri Angerkosken oloinen mummeli, jonka harras veisuu sai ’Jänöjussin mäenlaskun’ kuulostamaan melko samalta kuin ’Soi kunniaksi luojankin’. Harmooni puhkui ja pedaalit poukkuivat.

Kello
on aina ollut viholliseni. Lapsuudessa se jo ahdisteli minua, pelkäsimme kavereitteni kanssa mielettömästi myöhästymistä. Oli hirveä rangaistus tulla niin myöhään, että joutui seisomaan luokan ulkopuolella aamunavauksen ajan ja sitten tulla vasta luokkaan kaikkien porautuvien katseitten seuraamana. Olen silti aina ollut patologinen myöhästelijä, mikä kertoo minusta nolostuttavan asosiaalisen puoleni. Mutta vihasin kelloa ja erityisesti rannekelloja (kaikki tytöt halusivat rippilahjaksi kullatun metallirannekkeisen kellon –paitsi minä) niin paljon että yläasteella minulla oli kellotaulu kiinnitettynä metalliketjulla housunlenkistä taskukellona. Siitä lähtien en rannekelloa ole paljoa käyttänyt. Jossain vaiheessa minulla oli kyllä iso venäläinen sukelusvenekuvioinen kello itse tehdyssä nahkahihnassa. Nyt on känny ja siinä on kello. Ei tarvitse kiinnittää itseensä tuota aika-orjuuttajaa, mutta ajantieto kulkee koko ajan mukana, mihinkäs siitä pääsee. En muuten myöhästele enää tässä elämässäni.

Oksentaminen
Aloin hyvin pienenä jo voida pahoin autoissa. Dramaattinen kerta oli matka isoisän hautajaisiin, minulla oli upouusi maxipituinen takki jotain ihmeellistä lakka-muovimateriaalia, pvc:n esiäitä. Se oli tulipunainen, äidillä oli musta samanlainen. Olin todella ylpeä muotitakistani. Ja oksensin taksissa matkalla hautausmaalle. Takkia ei voinutkaan pestä millään, niin että oksennuksen haju olisi lähtenyt pois. Kertakäyttöiseksi jäi se takki, katkeraa oli.

Mummo
Mummo oli mielestäni näkymätön ja kuulumaton olento, joka näin jälkiviisaudella käsitettynä oli vain normaali vaimoihminen. Ei hän koskaan ollut mukana tekemässä mitään hauskaa, mutta sapuskaa oli paljon, ja se oli alusta loppuun itse tehtyä ja se oli ajallaan pöydässä. Tein mummolle vookeja vesikampauksella ja lopuksi pantiin tukkaverkko päälle. Mummo pesi pyykkiä pulsaattorikoneella, joka kieputti pyykkiä vain yhteen suuntaan. Pesun jälkeen lakanat piti erotella toisistaan, lastata vasuun kottikärryyn ja viedä joelle huuheltavaksi. Menin mummon mukana ”auttamaan”, katselin kesäisinä pyykkiaamuina joen vihreään hämärään ja ajattelin, että vielä joskus vaellan sen joen vartta sinne mikä salaperäinen seikkailu siellä joenmutkan takana odottaisikaan.

Ukkonen
En ole pelännyt ukkosta, asuin sellaisessa paikassa että sitä eivät vanhemmatkaan pelänneet, joten en ole siihen oppinut. Vain järvellä varotaan jos ukkonen lähtee nousemaan päälle. Kesäleirillä joku väitti nähneensä pallosalaman, ja vaikkei kellään kai ollut aavistustakaan mikä se oli, saimme aikaan melkoisen joukkohysterian. Ilmeisesti oli tarve saada pelätä jotakin kovasti yhdessä.

Kirja
Tuossa historianhämärässä koulussani oli ihana vanhalta haiseva koulukirjasto, josta sai käydä joka viikko lainaamassa kirjoja. Sain tietenkin myös oikean kirjastokortin, mutta se oli pitkään aika pelottava laitos. Toista oli koulunkirjasto. Muistan lukeneeni monta kirjaa jotain lasten Kalevalaa. Sitten luimme vielä Kalevalan lyhennettynä laitoksena, tai ainakin minä luin, se oli se versio, jossa on sanaselitykset alalaidassa. Olin aivan huumaantunut siihen outoon kieleen ja maailmaan. Samaan aikaan tuli Holmbergin Rauta-aika, ja minä rakastin sitä. Se oli kauneinta mitä olin nähnyt. Luokkakaverit katsoivat hiukan hitaasti hehkutteluani.

Pipo
Pipot olivat kaikki tiiviitä rumia mainospipoja, joissa ei ollut muuta koristetta kuin jonkin urheiluun, yleensä hiihtoon liittyvän tuotteen nimi. Ja ne olivat kirkkaan sinisiä ja niin sähköisiä, että sisällä pitkäkin tukka seisoi huojuen yläilmoissa kuin kuningaskobra vielä pitkään sisälle tulon jälkeen. Ylipäätään kaikki vaatteet olivat sellaisia. Ei ihme, että ikäpolveni on se, joka kulkee sitkeästi ilman hattua säällä kuin säällä, edelleen.

Matematiikka
Ekaluokalla tuli laskennoksemme mystistä joukko-oppia. Se oli täyttä abstraktiota jossa ei laskettu mitään Pekkojen ja Liisojen omenoita yhteen tai muutakaan tolkullista vaan opeteltiin toimimaan symboleilla jotka osoittivat joukkoon kuulumista ja joukosta poisleikkautumista ja jotain unioneita. Varsin kommunistishenkistä kun näin jälkikäteen ajattelee.

Hiukset
Pienenä minulla oli kaksi tiukkaa ponnaria ja omistin ainakin viidet erilaiset lettinauhat (mikä oli paljon siihen maailman aikaan). Koululaisena tukkani leikattiin lyhyeksi joka kesä, se vahvisti hiuksia ja oli käytännöllistä ja helppohoitoista, sanoi isä. No, miksei. Monien muiden tapaan pidin Viisikon Paulista eniten, joten oli kivaakin olla poikamainen edes jollakin tavalla.

Veli
Meidän ikäeromme on viisi ja puoli vuotta. Tiedoksi niille, jotka harjoittavat voimallista perhesuunnittelua: se on liian pitkä väli, varsinkin jos lapset ovat eri sukupuolta. Älkää pitäkö liian pitkiä taukoja. Yhteisiä leikkejä ei ihan hirveän paljon ole, ensimmäinen (minä) ehtii tulla ainoan lapsen kaltaisesti oikuttelevaksi ja kyykyttää sitten pienempäänsä aivan liikaa. Onneksi meillä oli hyvätkin hetkemme, muistan hauskoja kuvia, kuinka me pelkäsimme yhdessä Hello, hello, hello –ohjelmaa tai lauloimme onnessamme euroviisuja harjanvarsimikrofoneihin keltaisissa froteehaalariyöpuvuissa. Varsin abbaa.

Ikkuna
Kerrostaloasuntomme ikkunat antoivat isolle tielle, mutta siinä oli välissä kaunista korkeaa mäntyä. Silti kasvoin kuuntelemaan öisin rekkojen haikeaa ulvontaa, kun ne kiersivät maan verisuonia pitkin pitäen meitä lämpiminä, ruuassa ja vaatteissa. Pientä runotyttöä matkien nimesin joitakin lähimpiä ja persoonallisempia mäntyjä, joille juttelin ikkunasta ennen kuin muita oli tullut kotiin. Hiukan isompana menin tähtikirkkaina iltaöinä parvekkeelle ja lauloin tähdille Leinon Elegiaa vierittäen murrosikäisen maailmantuskaisia kyyneleitä.

Kalenteri
Ukilla oli seinäkalenteri, josta sai repiä päivän kerrallaan pois, ja kalamiehen kalenteri, jossa oli tietoja kalojen syönneistä ja kuun vaiheista. Se oli minusta ihan mystistä että kalenteri tiesi miten kala käy pyydykseen. Ukilla oli myös hieno ilmapuntari, joka näytti minkälaista ilmaa oli tulossa. Odotin aina että se olisi näyttänyt joskus myrskyä, mutta niin kovaa ilmaa ei tullutkaan että se olisi mahonkisesta ilmapuntarista ollut myrsky.

Puuro
Minun ei koskaan tarvinnut syödä pakkopuuroa niin että olisi tullut kammoa. Puuroihin liittyy ihan miellyttäviä muistoja: isänäiti heräsi joka jouluaattoaamu neljältä keittelemään oikeaa riisisuurimopuuroa, jota sitten syötiin kymmenen aikaan silmät sikkurassa (koska edellisenä yönä tietenkin meni niin myöhään).

Meikit
Mummolan ullakkohuoneen komuutin laatikoista löysin jonkun tätini tai mummoni vanhaa pomadaa, törkeän turkoosia luomiväriä ja ihonväristä huulipunaa. Pomadarasiassa oli Eiffel-tornin kuva. Kaikki meikit haisivat samalta kuin vanhentunut hajuvesikin. Kynsilakkaa ei ollut. Äitini varastot olivat hyvin pitkään samankaltaiset. Meikkiä ei kunnon naisen tarvinnut käyttää, ei ollut aikaa. Lapsena tietysti olisin halunnut kokeilla edes niitä meikkejä, mutta kielto oli ehdoton. Keksin korvikkeenkin, muistan kuinka villitsin päiväkodissa suuren porukan tyttöjä käyttämään voikukkaposkipunaa. Tädit olivat sangen epäsuosiollisia ekomeikki-idealleni, kaikkien poskia hangattiin puhtaaksi niin että kotiinpääsyn aikaan poskemme sekä punoittivat että kellersivät.

Aita
Meidän tornitalossamme asui kilttejä tyttöjä, mutta viereisessä asui jotenkin epäsopivaa. Sen talon tytöt olivat epäluotettavia ja epäsiistejä, ja pojat suorastaan pelottavia. Mistähän tämäkin jyrkkä kategoria silloin iskostui mieleeni? Onneksi talojen välillä oli puuaita, mikä piteli ilkeitä poikia edes sen verran että ehdimme alta pois, jos he näyttivät olevan tulossa meidän pihallemme.

+Vaaleanpunainen
Pikku naisia –kirjasta on mieleeni jäänyt selvimmin kohta, missä nuorin tytöistä (Amy, piti tarkistaa), johon samaistuin eniten, koska hänellä oli taiteellisia taipumuksia, kiukuttelee koska haluaisi jo luopua pastellinsävyisistä tyttövaatteistaan ja saada luvan pukeutua vakavastiotettavien naisten hameisiin. Siis tummansinisiin, ruskeisiin, harmaisiin. Hullu! En tajunnut miten kukaan saattoi haluta sellaista, sillä minun vaatteeni olivat juuri sellaisia ankean ruskeita, tunkkaisen tummansinisiä, pitsittömiä, sulottomia –ja niitä ällösähköisiä tekokuituisia. Tämä lienee vaikuttanut minuun ja estetiikan tajuuni erittäin syvästi, sillä en pääse edelleenkään eroon vaaleanpunaisen, pastellisävyjen, pitsin ja muun naisellisen blink-blinkin himosta (vaikken välttämättä siten pukeudukaan). Kohtasin juuri tuoreen sukupolven edustajan, joka oli lausunut nuo lähes samat sanat: en välitä enää vaaleanpunaisesta, se on vauvojen väri, haluan pukeutua tummiin vaatteisiin – seitsemänvuotiaana! Hän on nuori neiti joka on saanut kylpeä vaaleanpunaisessa unelmassa koko pienen ikänsä. Ja kyllästyspiste koitti noin nopeasti. Seuraan mielenkiinnolla millainen esteettisyysasteikko hänelle kasvaa, vapaana vaaleanpunaisesta.

Haastan Tulta syöksevän linnun, DorianK:n ja Maahanmuuttajan muistelemaan, mikäli hermo pitää...

...Ja uusi sivu

Uusi vuosi on aikamääre, joka on vain ihmisten kansainvälisellä sopimuksella tehty. Luonnossa näyttää ihan samalta kuin viikko sitten, mutta ihmisten mielissä ei. On eri aika, toinen ympäristö, paikka on vuosi 2008, tammikuun uuden karheat päivät, kalenterin uudet sivut, valkeat. Mikä tyydytys onkaan aloittaa jotain uutta. Piste, ja uusi puhdas sivu.

Siirsin työhuoneeni tänne, sillä en pitänyt entisen työhuoneen tunkkaisesta ympäristöstä. Toivon että tämä toimii. Täällä tapahtuukin sitten vaikka mitä, ja työhuoneen levottomuus herättää muusain soitannon. Linkissä siis vanhan työhuoneen ovi.