maanantai 27. huhtikuuta 2009

Laiska töitään laskee ja häntäänsä nostaa

Huomasin kauhukseni, että tietokoneen vaihdoksessa olen kadottanut teosluetteloni bittilän pimeyteen. Se on korvaamaton tiedosto, kun ei oikein meinaa muistaa, minkä kokoisia teokset ovat ja minä vuonna tehtyjä, niitä tietoja kun pitää antaa milloin minnekin. Päätin siis reippaasti aloittaakin oikein kunnon katsauksen rakentamisen, ja yhdistin koko työaikaisen curriculumini, ja aloin täyttää välejä teosnimillä.

Meni yllättävän vaikeaksi. Nimet ja materiaalit muistan kuvia katsomalla, mutta koot täytynee mennä mittaamaan. Mikä on rasittavaa, sillä teoksia on pakattu moneen paikkaan, niitä on monenlaisia ja -kokoisia. On myös teoksia, joita ei enää ole, joko olen tuhonnut ne tai ne ovat kertaluonteisia. Siinä sitten mittailen ilmaa ja muistelen tuumin ja sylyksin, mitä kokoluokkaa mahtoivat olla.

On yllättävää huomata, että olen pitänyt näyttelyitä, tehnyt installaatioita, ympäristöduuneja, kuvituksia ja kirjankansia vuodesta 1995, neljättätoista vuotta. Taideteoksia/-tekoja on kertynyt äkkiseltään laskettuna 130 julkisesti esitettyä kappaletta (jotkut hiukan vaikeasti laskettavia). Sen lisäksi minulla on laatikollinen akvarelleja, ym. töitä, joita ei ole näytetty missään, eikä ehkä näytetäkään. Ne kun ovat vain semmoista ajattelua.

Silti tulee joskus (usein) sellainen olo, että enhän minä ole ikinä oikein saanut mitään aikaan. Huh.

Martta martta, yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: helsinkiläisten galleriain loiste.
Niih.
Nousee muisto valtakunnanhaukkuja Jouko Lehtolan ainosta kunnioittavasta kirjoituksesta (Image vuonna jotain), jossa hän ylisti kirjailija Jouni Tossavaista, joka asuu Kuopiossa, on perheellinen kunnollinen ihminen, joka kirjoittaa häikäisevän hyviä romaaneja, joita kukaan ei tunne. Jopa Anna-Leena Härkönen omien sanojensa mukaan uppoaa välillä niin alas lamaannuksen mutiin, että menee laskemaan kirjanselkämyksiään hyllystä vain ihmetelläkseen, miten on voinut joskus saada kaiken tuon aikaan. Lohdullista ja ei kuitenkaan niin kovin. Siis sehän tarkoittaa sitä, että vaikka olisi kuinka yleisesti tunnettu ja luettu/katsottu, siellä mudassa on aina käyminen. Ehkä se on se Leinon hemmetin jumalten keinu. Ärsyttävän juhlallisesti ilmaistu, mutta sitä samaa, sitä samaa.

Mikä sitten saa aina vaan tekemään uusia teoksia, vaikkei entisiäkään kaikki tunne? Jos edes jotkut näkevät ja kokevat jotain niitten äärellä, saa olla onnellinen. Onpa kauniin naiivi ajatus, mutta sillä kyllä potkii aika pitkälle. Ja sittenhän käytövoimana on se, ettei nyt vaan voi olla tekemättäkään. Mutta olenhan minä tosiaan tehnyt töitä, kaikki nämä vuodet, ja nytkin on työn alla uutta! Siis voin hyvillä mielin virittäytyä tulevaan työn juhlaan...

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jyrki Lehtola on tarkoittamasi valtakunnanhaukkuja, Jouko Lehtola taas valokuvaaja.

Anonyymi kirjoitti...

:) hyvä homma niin sitä pitääkin..mukavia työjatkoja jatkossakin sulle. Sitä vain pitää tehdä kun pitää tehdä:)

Tiina M.

soli kirjoitti...

Aivan, Jyrki Lehtolahan se oli! Kiitos anonyymi, jotain outoa siinä nimessä minustakin oli, mutten hoksannut tarkistaa..

soli kirjoitti...

Kiitos Tiina, samoin!

Sokea kana kirjoitti...

Kävin tänään katsomassa Tiina Nevanperän näyttelyn TM-galleriassa. TN siteeraa lehdistötoedotteessaan Italo Calvinoa: "Mitä me olemme, mitä itsekukin meistä on, ellei kokemustemme, tietojen, luetun, kuvitelmien yhdistelmä? Jokainen elämä on ensyklopedia, kirjasto, esineluettelo, tyylien näytevarasto, jossa kaikki voidaan jatkuvasti sekoittaa ja järjestää uudelleen kaikilla mahdollisilla tavoilla."
Mutta ensyklopedian kirjaaminen ylös eri vaiheissaan on tärkeää, siitä syntyy yhteisen kokemuksen kuva = taide.