Työhuoneella taas

Olen yrittänyt ansaita syksyn ajan rahaa materiaaleihin vetämällä työpajoja nuorille. Hienoa kulttuurityötä ja silleen. Palkkakuiteista tajuan vasta, että luultavasti tulos on plusmiinusnolla, sillä tietenkin se vähenee sovitellusta työmarkkinatuesta, jolla elelen (myös). Elantoni on vanhan laulun tapaan kovin pieninä murusina maailmalla, ja vuoden vaihteessa muruset vähenivät muutenkin, kun sarjakuvaani ei enää julkaista paikallisessa sanomalehdessä.
Mutta että rahat, jotka oli vaivalla ansaittu teosmateriaaleihin, pitäisikin käyttää elämiseen. Siis milläs minä joko maksan vuokran tai teen teokset, jotka ovat jo kauan sitten muotoutuneet valmiiksi mielessäni, ja vain odottelevat lihallistumistaan? Tätä onnetonta kysymyksenasettelua seuraa aina ajatus siitä, että jos ei kerran kannata, niin pitäisi varmaan hankkia joku kannattavampi ammatti. Ryhtyä oikeisiin töihin. Mutta kun superhienosti koulutetutkaan immeiset eivät kuulu työtä saavan, mitäpäs sitten minä, jos alaa vaihtaisin? Pitääkö mennä hitsarikouluun? Mikä musta tulee isona?!

Sitten rauhoitutaan, ja ajatellaan taas sitä, että minulla on vankka koulutus juuri tälle alalle, joten minun ei ole juuri nyt syytä vaihtaa alaa, vaan pyrkiä sitkeästi eteenpäin. Ja kyllä tässä taas jotakin keksitään. Jospa joskus jotain tapahtuu. Tai sitten myöhemmin, tai ainakin kun kuolen.

Nyt ei ole muuta kuin taidemuseon näyttely, joka tulee päälle kuin juna.
On vain työ, jota rakastan, ei toimeentuloa.
(no income, double kids -olen dink'in vastakohta :-))

Aikain kierrosta

Syksyllä ihminen syntyy. Oppii, että se on elämistä, että on viilenevää ja pimentyvää, ja herätään varhain ja on kiire. Se on todellista. Muistoja ennen syntymää voi kantaa sisällään, siitä, kuinka oli alati aurinkoista ja leppoisaa, tuuli hiuksissa oli lämmin ja sai tehdä mitä päähän pälkähti. Syksyllä ollaa lapsia, on hirveästi energiaa ja aloitetaan kymmenen uutta harrastusta ja puuhataan innolla kaikkea. Kohennetaan pesäkoloa, laitetaan uusia kasveja maahan, aletaan kutoa villatakkeja koko perheelle ja säilötään omenia ja hilloja, opetellaan italiaa ja lenkkeillään. Samalla kasvetaan kohti ankaraa aikuisuutta, joka on talvi.

Talvi tasoittaa ihmisen, ei enää jaksa samalla tavalla juosta, mutta mentävä on kun on kerran aloitettu. Joitakin touhuja jää pois, joskus tulee vaan jäätyä sohvalle makaamaan, aina ei jaksa siivota eikä siitä tilkkutäkistä tainnutkaan tulla valmista. Tarvitaan enemmän kahvia, ja suklaata. Maailma on loistavan kylmän kaunis, se on valkoinen ja sininen, se on viimaa ja siltä suojautumista. Hämäränhyssyä pidetään, omissa ajatuksissaan viihtyy.

Kevään tuloa ei huomaa, kuten ei vanhenemistakaan. Mikään ei tunnu muuttuvan, on paljon työtä, kiirettä ja päivämääriä, mutta aika ei liiku, talvi on aina. Puhutaan vaan toisille, miten hauskaa on kun valoa on enemmän ja kevätkin on tulossa. Muttei sitä oikeasti huomaa.

Yhtenä aamuna herätään ja huomataan, että on kevät. Se ahdistaa: on liikaa valoa, lämpöä, puhtautta ja kirkkautta. Paljastuu, että omat ikkunat ovat likaiset, ja lattiat pölyssä, matot nuhraiset ja naama rutussa. Ei sitä tahdo oikein kestää. Kevät on aivan ihanaa, mutta silti ihminen toivoo, että saisi käpertyä kerälle talven luolaan eikä katsoa itseään kevään valossa. Kun ei muutenkaan jaksa mitään.

Kun kesä tulee, se ei ole elämää, se on kuoleminen. Mennäänkin taivaaseen: on valoisaa, onnellista, iloista ja vapaata. Teet mitä tahdot, tuuli hiuksissa ja iholla on lämmin, kaikki hymyilevät. Olispa aina kesä!

Ja onhan se mittaamattoman pitkä se taivas-aika, mutta sitten koittaa jälleensyntymän aika.
Uusi syksy.

Että semmonen päivä

Valvoin liian myöhään eilen, sain päähäni ryhtyä kahlaamaan läpi erästä artikkelia. Heräsin sellaiseen olotilaan kuin olisin ollut vähän humalassa -räpeltelin torkkunäppäintä suuntaan ja toiseen, niin että taas kerran raotellessani luomiani säikähdin pahanpäiväisesti että olemme jo myöhässä. Minä siitä kiidättämään tenavia taipaleille ja sitten huomaan että kello onkin tuntia vähemmän kuin luulin (olin räplännyt myös aikaa).
Olin niin uninen, että päätin tehdä kotona hommia, siis paperiprojekteja. Siinä sivussahan tulee tehtyä yhtä sun toista ei-niin-kovin-professionaalista, niinpä minäkin otin huvikseni kopion yhdestä mageesta neuleohjeesta (ihan totta!). Mutta pro-printteri suivaantui moisesta epäasiallisesta työtehtävästä, sylki puolet paperista ulos poikittain ja jumitti loput kireiden leukapieliensä väliin, että sisso.
Siinä sitten sättäilin tunnin verran sitäkin syntistä sivujuonnetta, että voi taivas, rikoinko minä nyt tämän hianon masiinan. Katsotaan ohjetta ja availlaan kansia ja sorkitaan sormet mustiksi jotain läpysköitä, joita saa juuri ja juuri raotettua. Lopulta ymmärsin tutkia monia eri ohjeita ja (luojan kiitos) selkeitä kuvia läpi ja purkaa toosaa takakautta. Selvittiinhän siitäkin. Niin, sen jälkeen kun se oli ensin jäänyt mököttömään, että joku tulostinpää on ihan huonosti. Vedin raakasti töpselit irti ja pistin sitten takaisin. Ja kaveri taas herjaa sivistyneenä kuin Jeeves, että ei pitäisi ihan nyt tuommoista, mutta ryhtyi sitten taas hommiin.
Join kahvia keskellä päivää, ja nyt vaikuttaa siltä, että taidan olla kohtalaisen hereillä.

Mitä tästä opimme? Että voisihan sitä tietysti mennä nukkumaankin, iltaisin. Ei ole pakko valvoa vain siksi että voi (mikä harmittaa tenavia niin vietävästi, miksi minä varmaan valvonkin, kompensoin ikuisesti omaa lapsuuttani?).

Nyt tuli kuolo

Nyt teen taidemaailmallisen itsemurhan ja kerron hiljaisen tiedon. Tästä nimittäin ei puhuta edes kollegojen kesken suljetussa huoneessa.

HILJAISIA SÄÄNTÖJÄ

A) Taiteilijan ei pidä mainostaa tekemisiään, ei etu- eikä jälkikäteen. Jos joku huomaa näyttelyjulisteen ja kutsun, hyvä. Puffien lähettely on vähän nolo juttu, samoin jos itse kertoo jälkikäteen omista näyttelyistään. Jos näyttelystä kirjoitetaan jossain lehdessä, niin hyvä juttu. Jos ei kirjoiteta, paska juttu, mutta mitään ei voi. Jonnekin sinne taiteen avaruuteen se näyttely upposi sitten.

B) Olisi hyvä olla paljon esillä (ihan yllättäen ja pyytämättä kuin entisen tytön faksi) mediassa: lehdissä arvosteluja, aikakauslehdissä henkilökuvia, tv-, radio- ja internethaastatteluja, kommentteja, kolumneja, aforismeja, mitä vain. Kuvia. Naama näkyviin että muistetaan.

C) Ei saisi olla liian tuttavallinen ja liikaa esillä tai muuttuu ns. naistenlehtitaiteilijaksi. Silloin ei kollegat ota enää vakavasti.

D)Teoksia ei saa myydä liian paljon eikä näkyvästi, tai menettää taiteilijastatuksensa vakavasti otettavana nykytaiteilijana. Se on erittäin epäilyttävää jos myy paljon, sillä jos yleisö tykkää, ei voi olla oikeasti hyvä.

E) Teoksia ei saa myydä liian halvalla, koska silloin ei arvo nouse koskaan; eikä liian kalliilla, koska sitten on vaan ylpeä räkänokka.

F) Apurahoja pitäisi saada jatkuvasti, jotta niitä saisi jatkuvasti. Se mahdollistaa materiaalihankinnan ja yleensä työskentelyn, sekä näyttelyiden pitämisen, koska näyttelytilat maksaa artisti (tietenkin).

G)Näyttelyitä pitäisi pitää jatkuvasti, jotta näyttelyaikoja saisi jatkuvasti. Ja apurahoja. Teokset eivät saa olla kolmea vuotta vanhempia, sillä taiteellakin on nykyään parasta ennen-ajoitus.

H) Jos ei saa apurahaa, pitää tulla toimeen omillaan. Taidettakin voi myydä, mutta pitää muistaa D ja E. Jos tekee muuta työtä elättääkseen itsensä, on vaara ettei oteta vakavasti taiteilijana. Tilaustöitä ei pidä tehdä kuin ihan salaa, koska jos se on julkista, on vaara etteivät kollegat pidä vakavasti otettavana nykytaiteilijana.

Jos tätä lukiessa alkaa ahdistaa, ei pidä ihmetellä. Kyllä se ahdistaa taiteilijoitakin. Siitä vaan ei pidä puhua.

Kirjoittelua havaittu

On Mikki merelle lähtenyt pikku taidepurrellaan

ja vaik onkin tuuli vain yltynyt Mikki laulaa innoissaan:

hiiuli-hei, huolta nyt ei, taiteilija näin käy sisäpiirejä päin,

hiiuli-hei, taiteilija ei pelkoa tunne, ei!

* * *

Tai miten tuon nyt tiivistäisi. Olihan se aluksi virkistävää, kun tairemaailma alkoi oikein puhua Kiasman tilasta ja taiteen viennistä ja tuonnista. Mutta varsin nopeasti tuli hiekkalaatikon reunat vastaan, ja parin juupas-eipäs lausunnon jälkeen hiekan ropina vaimeni.

Mikä oli tulos? Paljastui sellainen hurja totuus, että Suomessa pieni piiri päättää avustuksista, näyttelyistä ja linjoista. Ooh.

Janne Gallen-Kallela-Sirén kirjoitti hämmentävän tylsän sunnuntaidepatin, jossa veti homehtuneen suomettumiskortin kaiken syyksi ja seuraukseksi. Olisi nyt sanonut jotain totta, kuten ihana Jyrki Siukonen, joka naljaili G-K-S:lle tämän "salaiset kansiot" -mentaliteetista aivan aiheesta: jollei maan kulttuurinimekkäät ole päättämässä niistä vähistä rahoista niin kukas sitten.

Koskaan ei päästä puhumaan siitä, onko minkäänlainen oikeudenmukaisuus mahdollista, tai onko mahdollista hyväksyä jonkinlaista muutosta jäykässä taiteilijuudessa.

Miltä juhannus näyttää?

Nythän on niin, että tänään on se oikea juhannusaatto, kuten nimipäivistäkin voi päätellä. Ja huomenna on itse keskikesän salaperäinen valoisuuden hetki. Siis tänä iltanako vaiko huomenehtoolla kuuluisi kieriskellä naapurin pellossa ja poimia hiljaisuuden vallitessa kukkasia tyynyn alle, etsiskellen samalla aarnivalkeita? Sillä eiväthän se haltiat niitä aarteitaan meidän ihmisten talousajattelun mukaisesti puhdistele, perjantaisin, kaupan siitä häiriintymättä.

Näyttää siltä, että luontokin juhlii oikeaa juhannusta, ilma on täydellinen. Onneksi huomenna onkin luvassa noitissisarieni kanssa juhlintaa, pakanallis-kristillisessä yhteishengessä!

Laiska töitään laskee ja häntäänsä nostaa

Huomasin kauhukseni, että tietokoneen vaihdoksessa olen kadottanut teosluetteloni bittilän pimeyteen. Se on korvaamaton tiedosto, kun ei oikein meinaa muistaa, minkä kokoisia teokset ovat ja minä vuonna tehtyjä, niitä tietoja kun pitää antaa milloin minnekin. Päätin siis reippaasti aloittaakin oikein kunnon katsauksen rakentamisen, ja yhdistin koko työaikaisen curriculumini, ja aloin täyttää välejä teosnimillä.

Meni yllättävän vaikeaksi. Nimet ja materiaalit muistan kuvia katsomalla, mutta koot täytynee mennä mittaamaan. Mikä on rasittavaa, sillä teoksia on pakattu moneen paikkaan, niitä on monenlaisia ja -kokoisia. On myös teoksia, joita ei enää ole, joko olen tuhonnut ne tai ne ovat kertaluonteisia. Siinä sitten mittailen ilmaa ja muistelen tuumin ja sylyksin, mitä kokoluokkaa mahtoivat olla.

On yllättävää huomata, että olen pitänyt näyttelyitä, tehnyt installaatioita, ympäristöduuneja, kuvituksia ja kirjankansia vuodesta 1995, neljättätoista vuotta. Taideteoksia/-tekoja on kertynyt äkkiseltään laskettuna 130 julkisesti esitettyä kappaletta (jotkut hiukan vaikeasti laskettavia). Sen lisäksi minulla on laatikollinen akvarelleja, ym. töitä, joita ei ole näytetty missään, eikä ehkä näytetäkään. Ne kun ovat vain semmoista ajattelua.

Silti tulee joskus (usein) sellainen olo, että enhän minä ole ikinä oikein saanut mitään aikaan. Huh.

Martta martta, yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: helsinkiläisten galleriain loiste.
Niih.
Nousee muisto valtakunnanhaukkuja Jouko Lehtolan ainosta kunnioittavasta kirjoituksesta (Image vuonna jotain), jossa hän ylisti kirjailija Jouni Tossavaista, joka asuu Kuopiossa, on perheellinen kunnollinen ihminen, joka kirjoittaa häikäisevän hyviä romaaneja, joita kukaan ei tunne. Jopa Anna-Leena Härkönen omien sanojensa mukaan uppoaa välillä niin alas lamaannuksen mutiin, että menee laskemaan kirjanselkämyksiään hyllystä vain ihmetelläkseen, miten on voinut joskus saada kaiken tuon aikaan. Lohdullista ja ei kuitenkaan niin kovin. Siis sehän tarkoittaa sitä, että vaikka olisi kuinka yleisesti tunnettu ja luettu/katsottu, siellä mudassa on aina käyminen. Ehkä se on se Leinon hemmetin jumalten keinu. Ärsyttävän juhlallisesti ilmaistu, mutta sitä samaa, sitä samaa.

Mikä sitten saa aina vaan tekemään uusia teoksia, vaikkei entisiäkään kaikki tunne? Jos edes jotkut näkevät ja kokevat jotain niitten äärellä, saa olla onnellinen. Onpa kauniin naiivi ajatus, mutta sillä kyllä potkii aika pitkälle. Ja sittenhän käytövoimana on se, ettei nyt vaan voi olla tekemättäkään. Mutta olenhan minä tosiaan tehnyt töitä, kaikki nämä vuodet, ja nytkin on työn alla uutta! Siis voin hyvillä mielin virittäytyä tulevaan työn juhlaan...

Lostyouinthead

Mies näkee naisen ravintolassa, ihastuu tämän kauneuteen, eikä tee tuttavuutta. Sitten tulee katumapäälle ja ottaa ja julkaisee Hesarissa kahdellakymmenellä tonnilla etsintäkuulutuksen. Tooosi romanttista. Ennemminkin aika urpoa. Jos miekkonen ei saanut suutaan auki illalla, miten hän kuvittelee onnistuvansa myöhemmin sen paremmin?

Mutta seuraavana tuosta tempauksesta tuli mieleen että kyseessä on uusi ovela mainontatapa. Paitsi ettei yhteystietoina ollut kuin s-postiosoite, ei siis valtavan tehokasta mainonnaksi. Ja koska asia on päivän puheenaihe, on jo vakuutettu ettei kyseessä ole mainos vaan oikea immeinen.

Mies pyysi kirjoittamaan englanniksi, mutta itsekin kirjoittaa huonosti, mikäs mies se sitten on? Ujo maahanmuuttajamiljoonikko? Haluaa jonkun niistä ponnaripäisistä blondeista suomalaispimuista, ihan kuka vaan, kunhan vastaa?

Ehkä kyseessä on kuitenkin mainos, tätä uutta sissimainontaa, joka toimii kuin juna. Me vain olemme niin ihastuttavan uteliaita, että välittömästi viriää salapoliisitoimintaa, Hesarin keskustelut asiasta ovat erittäin viihdyttävää luettavaa. Nyt ovat ilmaista nostetta saaneet ainakin uusi televisio-ohjelma, helsinkiläinen ravintola ja suuresti rummuttava numeropalvelu. Ööh, hiukan epätarkkaa hutkimista sinänsä, mutta jospa kyseessä onkin kaikkien kolmen yhteismainos?

Ihana mies ja keho

Tänne Antony Gormleyn juttuun pitää päästä!
Ensin ajattelin että se on ihan hillitön juttu, ainutlaatuinen tilaisuus, oli se tulokseltaan sitten mitä hyvänsä. Sillä jos otetaan märkää savea ja ei mitään tukirakenteita, meillä on viikon parin päästä hallillinen harmaita sortuneita kikkareita. Mikä on ainakin minusta hirveän turhauttavaa.
Mutta eihän se tulos olekaan olennaisinta, vaan itse työskentely, itse kokemus.

Silti aloin ajatella, etten taida jaksaa lähteä, riittäähän sinne kokijoita muitakin.

Mutta kun näyttivät Gormleysta dokumentin 25.3. (ja uusintana tänään). Siis näittekö mikä puhtaus siitä miehestä huokui!? Niin harvinaista on vilpittömyys näinä päivinä, niin harvinaista on että dokumentin kohteella on runsaasti omia hioutuneita ajatuksia, että ihan vastustamattomasti rakastuin mieheen! Pakko siis mennä mukaan juttuun!! Toivottavasti jotain savea on vielä jäljellä viimeisenä päivänä...

Sitä paitsi kuvapäiväkirjan sato on todella hauskaa, haluan nähdä ruumiillani nämä tuotokset (tai mitä niistä sitten on jäljellä). Kun kerran kyse on kollektiivisesta kehosta, siis.

A.G:n teoksista ainakin Learning to think on ollut Ars -95:ssä. Silloin Ateneumin hienossa hohtokattoisessa huoneessa miehenvartalot pinnistelivät katon läpi pelkän järkeilyn voimalla.
Kaunista.
Tätä Helsingin savi-keho-proggista muistuttaa aiempi suurprojekti The Field, joita savi-ihmispeltoja tehtiin kaikilla mantereilla. En tiedä kävikö se Suomessa, mutta ainakin näin sellaisen sattumalta Tallinnassa. Yksinkertaisesti hienoa ja puhuttelevaa. Totta.

Elegia ensirakkaudelle

Sain tänään kuulla, että kouluaikainen ensi-rakkauteni on poistunut tästä Narrenschiffistä omasta tahdostaan.

Näin hänet, kun olin itse yhdeksännellä. Olinhan minä siihen mennessä ihastunut jo monia kertoja, mutta tämä oli jotakin paljon enemmän. Kyse minun puoleltani oli aivan rakkaudeksi määriteltävissä olevasta tunteesta, joka teininä on valtaisa voima, joka järisyttää kynsiä karvoja myöten. Ei, sydänjuuriahan se on oikea ilmaus, mitä ja missä ne nyt lienevätkään. Joten voitte kuvitella, että olen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin hieman järkyttynyt, ja surullinen.

Kärvistelin yksipuolisesta rakkaudesta vuosikausia (tämä on sitten teini-aikakäsitys), katselin häntä tunnille mentäessä, tunnilta tullessa, aina kun satuin lähietäisyydelle.
Mikä ihmeellinen pakkaus hän oli! Pitkä, lihaksikas, tummakutrinen futari, tuikkivasilmäinen täysin omalaatuinen huuhelo, joka keksi mitä merkillisempiä tempauksia, ja nauroi aina äänetöntä naurua kuin todisteena älykkäästä kriittisyydestään, jonka verhosi poikamaiseen kouhkaamiseen. Kerrankin hän kavereineen piti koko väelle täysin hämäräksi jääneen performanssin koulun jossain juhlassa.

Mutta hän oli minua vuotta vanhempi, kuilu oli liian suuri ylitettäväksi. En keksinyt mitään tekosyytä, joka ei olisi ollut aivan läpinäkyvä. Ei ollut kuin läpinäkyviä syitä. Nyt vanhana ja kyynisenä ihmettelen syvästi, mitä kumman häpeää siinä sitten olisi ollut mennä reilusti iskemään miekkosta, kun kerran mieleni teki. Nuori minäni muistuttaa menneisyydestä, että kyllä se nyt vaan oli ihan kauhea ajatuskin. Piste. Eikä tytöt tee aloitteita, vahvisti äitinikin, kun yritin häneltä kysellä, miten noita toisen planeetan asukkaita lähestytään. Kokemusta oli nolla, joten ei ollut keinojakaan.

Siis mitä tehdään, kun ollaan jo vuosisata kärvistelty aamuin illoin, iltapäivin (soitanko vai enkö soita, soitan, …ei vastaa, luojan kiitos!) ja varsinkin öin, riuduttu maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja vastarakkauden puutteesta, kuvattu salaa kenttien laidoilla, vuodatettu kaikki vähäisetkin kohtaamiset päiväkirjoihin ja loppujen lopuksi saatu tyttökavereiden hengästyneet vakuutukset siitä, että me olisimme kerta kaikkiaan mahtavan sopiva pari? Ja muistamme, että mitään tyylitöntä ei voi mennä lätisemään.

Joku moimitäsullekuuluu olisi ollut sama kuin otsassani oli lukenut ”tylsä kana”. Mietin ja mietin hyvää aloituslausetta, mutta siihen aikaan niitä ei vielä julkaistu viikkolehdessä teinien avuksi, joten päättelin, että in medias res, kuten lukiossa opetetaan. Painelin perjantai-iltana suoraan hänen luokseen ja sanoa paukaisin: ”Mä rakastan sua”. Täysin vilpitön idiootti. Mitäpä poikaparka voi siinä kuin ratketa nauramaan katketakseen. Hän ei vastannut mitään muuta, ei silloin eikä sen jälkeen. Katseli kyllä kummallisesti, ja sitten katselivat hänen kaverinsakin. Kannoin sen häpeän pystypäin loppuun saakka.

Olen kaikki nämä vuodet odottanut törmääväni häneen jossakin. Kun tuntisin hänet, sanoisin, minä olen se sekapäinen kimuli joka tuli tunnustamaan rakkautensa silloin, muistatko. Ja sitten olisi ollut hauska nauraa sille. Olisin jopa saanut tietää, mitä hän siitä tykkäsi, noin sisimmässään. Selvähän se on ettei ihan kauheasti tykännyt, kun ei kerran lähtenyt mukaan. Mutta jospa hänkin oli hurjan ujo, ja kokemattomuuttaan tyrmäsi minut ja sitten vaikka tulikin toisiin aatoksiin, muttei itsekään osannut enää lähestyä minua? Ja katui sitä sitten lopun aikaa? Mistä sitä tietää. Olisimme sitten voineet pohtia, miten elämämme olisi menneet, jos olisimmekin olleet nuorina yhdessä.

Ja nyt hän on siis tappanut itsensä. En saa koskaan tietää.

En koskaan sanonut sille ihmiselle mitään muuta kuin että rakastan häntä. Aika erikoinen ja kaunis ajatus.

******

(Tiedän että tämä on törkeän itsekeskeistä ajattelua, sillä hänellä on jossain perhe joka todellisuudessa suree häntä, mutta se, mikä kuvittelin hänen olevan, on minun omaisuuttani, minun luomukseni, minun muistoni, johon kuuluu minun luomani jatko-osa. Before sunrise2. )

Kuusi satunnaista asiaa minusta

Tämä on meemi, jossa pääsee taas kertomaan itsestään jumalattoman kiinnostavia asioita, joten pakkohan siihen on tarttua...
Tämä on Sokealta kanalta nokittua.

1)
Uskon ihmeisiin. En ole nähnyt ufoja enkä enkeleitä, mutta olen valmis uskomaan siihen, että ihmeitä voi tapahtua ja tapahtuu. Jotain toivoa täytyy ihmisellä olla, jotain puhdasta ja vilpitöntä uskoa johonkin absoluuttiseen hyvyyteen. Siksihän ihmepelastusleffat aina toimivat: onhan se niin ihanaa, kun kaikki vaan yhtäkkiä järjestyy parhain päin! Itselleni on tapahtunut paljon pieniä ihmeitä ja muitakin kummallisia tapahtumia, joten siksi minun on helppo uskoa suurempiinkin. Niitä nyt vaan tapahtuu.

2)
Olen huulirasva-riippuvainen. En voi sille enää mitään, olen ollut jo vuosia. Jos joudun tilanteeseen, että minulla ei ole yhtään huulirasvaa (tai huulikiiltoa tai edes jotain laardia) käsillä, huuleni alkavat välittömästi korppuuntua. Tai ensin sitä lipoo hermostuneesti huuliaan pitääkseen ne kosteina, mutta se vaan kuivaa niitä enemmän, jolloin ne alkavat ahavoitua ja ovat lopulta aivan koppuraiset. Tämä siis noin kahdessa tunnissa. Kamalaa. Älkää te joutuko huulirasvakoukkuun.

3)
En ole koskaan kyennyt vetämään yhtään leukaa, enkä varmaan koskaan kykenekään. Vaikka olen kohtuullisen hyvissä lihasvoimissa, minulla on kai suhteessa liian painava takapuoli, että jaksaisin naisen kätösineni vetää ruhoni ilmaan. Tämä on suuri traumani, sillä se esti minua aikoinaan hakemasta teatterikorkeaan. Se oli tietenkin Turkan aikaa, ja minä olin silloin(kin)käsivoimiltani olematon ylioppilas ja kauhistuin ajatustakin mennä sinne nöyryytettäväksi. En siis koskaan hakenut sinne, mutta olen lohduttautunut sillä, että ehkä näin oli tarkoituskin, sillä siitähän suuntauduin sitten kuvataiteisiin.

4)
En pelkää lainkaan käärmeitä, mutta kekomuurahaisia pelkään. Olen ymmärtänyt, että se on melko harvinainen järjestys. Minusta käärmeet ovat kauniita ja kiinnostavia otuksia, mutta muurahaiset ovat ärsyttäviä ja niitä on aina liikaa joka paikassa, ja ne vilisevät hermostuttavasti. Joskus jopa ahdistavasti, kun ei varsinkaan kekomuurahaisalueella saa olla niiltä millään neliösentillä rauhassa. Sitä paitsi kusiaiset ropistavat ilkeästi ja pitelevät aivan liian virkamiesmäisesti kiinni uhristaan. Ja ne keltiäiset purevat todella kipeästi, yök. Okei, purevathan käärmeetkin, mutta kyllä siinä on jo selkeä aste-ero siinä kohtaamisessa, että tuleeko purruksi vai ei. Minusta käärmeiden vihaaminen on aivan yhtä tunnepitoista kuin susienkin. Kuten susien uhriksi ei ole joutunut Suomessa ihmisiä lainkaan sitten 1800-luvun nälkävuosien, ei niiden kyidenkään puremaksi kovin helposti joudu. Minä en edes ole nähnyt elämässäni kuin kymmenisen kyytä, mutta kuinka monen ylisosiaalisen kusimurkun puremaksi olen joutunut? Lukemattomien! Järkyttävää! Mielestäni muurahaiskekokantaa tulisi voimallisesti rajoittaa Minun koskemattomuuteni turvaamiseksi!

5)
Ajokorttini on 2½ vuotta vanha. En hankkinut sitä silloin nuorena, koska paitsi ettei minulla olisi ollut siihen varaa ilman suuria ponnisteluja, olin myöskin niin idealistinen, että kuvittelin tulevani toimeen koko elämäni ilman yksityisajoneuvoa. Jos olisin tiennyt, miten voimaannuttavaa on omata kyky ja resurssit kuljettaa itse itseään ihan minne haluaa, olisin varmasti kuitenkin hankkinut ajokortin. Pidän siitä vapauden tunteesta, oman itsensä valtiuudesta. Ajan mielelläni ja pitkiäkin matkoja, mikä tuntui hämmästyttävän autokoulun opettajaani kun palasin toista vaihetta suorittamaan. Hän kai luuli että kaikki rouvashenkilöt ovat arkajalkoja ratissa. Minun kaasujalkani ei ikävä kyllä ole kovinkaan arka...

6)
Valvon liikaa, aina kun minulla ei ole joku käskemässä nukkumaan. Kyllä sen nyt ymmärtää kun vastikään kotoa muuttanut raakileaikuinen haluaa uhmallakin valvoa, vastapainoksi sille orjuudelle kun niiiin monet vuodet piti mennä kiltisti nukkumaan kun vanhemmat käskivät. Mutta kyllä siitä vapauden huumasta on minulla jo kauan aikaa. Ketä minun vielä pitää uhmata? En ymmärrä. Tai sitten se on tätä vastapainoa taas lasten kanssa vietetylle ajalle, että on PAKKO saada viettää aikuisten aikaa, vaikkei edes jaksaisi. Mark Levengoodin kirjassa (muistaakseni Ystävä sä lapsien anna villoja)on mainio haastatteluvastaus joltakulta lapselta, että aikuiset on outoja, kun ne saisi syödä karkkia ja valvoa miten paljon vaan, kun ei ole ketään käskemässä, mutta sitten ne ei edes tee sitä!

Hassuja asioita. Miksei. Haastan Maahanmuuttajan, Anita Konkan, Tultasyöksevän, Actus-Purusen, sillä hän ei oikeastaan koskaan kerro itsestään mitään, Ikkuna-Iineksen, joka on valtaisan hyvä keskustelija, mutta voisi vaihteeksi puhua ansaitusti vain itsestään. Siinä on vasta viisi, joten joku salainen lukija saa täydentää kuudenneksi :-)

Tässä meemin säännöt


1. Link to the person who tagged you. / Linkitä henkilö joka haastoi sinut.2. Post the rules on your blog. / Kirjoita säännöt blogiisi.3. Write six random things about yourself. / Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.4. Tag six people at the end of your post and link to them. / Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.5. Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.6. Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Selkenevää

Tänään oli hieno ankaran monokromaattinen ilma, vain hopeanvalkoista ja Paynen harmaata eri valööreissa. Kaikki näytti niin selkeältä, että sitä oli ilo katsella. Siksi katselinkin paljon ulos, sillä selkeyttä oli siellä paljon enemmän kuin työhuoneessani.

On pakko ryhtyä siivoamaan, jotta uusi työrupeama pääsisi häiriöttä liikkeelle. Huomenna, jos kaikkeus suo, siivoan työhuoneeni ja pääni järjestykseen. Enimmäkseen joku on aina sairaana, tai jos ei muuta, tulee keittiössä pieni vesivaurio, josta seuraa isompi kuivaus- & remonttiprojekti. Sekin on nyt siis kunnialla saatu päätökseen, eikä minkään pitäisi estää keskittymistä. Saapa nähdä kauanko tätä autuutta kestää...

***
Kemin taidemuseossa on Naisen tila -näyttelymme aina naistenpäivään asti. Tämä on kyllä aikamoisella viivellä kerrottua, mutta kerronpa kuitenkin. Minulla oli oikein hauskaa kun vein sinne kahta työtäni, joista toinen on leipapussinsulkijaketju, joka mahtui toisen teoksen kuljetuslaatikkoon, Toinen olikin sitten vanha zetorin etupyörä. Rakensin sille jonkinnäköisen kuljetuslaatikohkon, ja läksin reippaana ronttaamaan sitä isänmaan halki. Junalla. Kuvittelin pääseväni helpommalla.

Seuraavan kerran ajan näyttelypaikkaan autolla, vaikka se sijaitsisi Utsjoella. VR:hän on tunnetusti aina vaan parantanut palveluitaan (valtion entisten liikelaitosten yleinen mainostiedotelause, joka tarkoittaa, että samalla kun kerrotaan värikuvin jostain kiva kikka-uutuudesta, on poistettu jotain hyvin tarpeellista vanhaa), ei rahtia enää oteta juniin. Joten jos jotain isompaa haluaa kuljettaa muuten niin hulppeilla junan silloilla, saa kyllä selviytyä siitä ihan ite. Juu. Selviydyinhän minä. Tuli samalla pidettyä sellainen liikkuva performanssi. Sillä tietenkin se laatikko oli niin heppoinen, että se hajosi ensimmäisessä vaihdossa, ja sain sen mitenkuten raahattua oikealle laiturille, missä sitten paikkasin sen taas kuntoon ruuvarein ja vasaroin. Erään sedän ilme oli mielestäni kuvaamisen arvoinen, ja sain siitä hiukan lohdun kaltaista huvitusta. Luultavimmin se kuvaamisen arvoinen olin kuitenkin minä. Olin varmasti aika maaginen näky, paksussa talviturkissa, huppu silmillä (kova tuuli), valtava rinkka selkää köyristämässä ja epäsointuinen laatikko kääntymättömillä pyörillä (miksi piti säästää kaksi euroa kääntyviin pyöriin verrattuna??!)kesytettävänäni. Ajattara ajan rautaista pyörää kyörää.

Eikä siellä julumassa pohjoisessa edes ollut sen kylmempi kuin täällä vetelässä etelässäkään, juuri sillä kertaa ainakaan. Väärinpukeutuminen alkuasukkaitten seassa on aina hirveän ärsyttävää. Tulee sellainen Dupond-dupont -olo, kun menee turkki nenään asti napitettuna pitkin tuulisenlaakeaa Kemin uulitsaa, ja vastaan tulee ihan sitä samaa kittanatakkiteiniä kuin missä tahansa suomalaisessa pikkukaupungissa. Höh.

Ja hän on myös ajatusten volga, taiteen ural-vuoristo...

Tämä vetää kyllä hiljaiseksi, tämän valistuneen itsevaltiaan -ups eihän kun verrattoman vaatimattoman pääministeri Putinin menestys taidemarkkinoilla. Tuo uljas Venäjän tukipilari, hämyisen idän daniel craig Vladimir Vladimirovitsh tarttui miehekkäällä otteellaan palettiin ja sutiin, ja vetäisi villakankaalle Gogolin kunniaksi (kuinka postmodernia!) tämän innoittaman ikkunamaiseman. Ja sitten muuan moskovalainen galleristi kiiruhti huutamaan sen hyväntekeväisyyshuutokaupassa 860 000 eurolla. Onpa hienoa, että sitä denkaa edes tällä tavoin saadaan kanavoitua hurskaalle köyhälle kansalle, kun eivät ilkeät ja tyhmät duuman edustajat / petomaiset suuryritysten omistajat sitä V.V:n hallintokausilla tämän uupumattomia ponnisteluja ylenkatsoen kansalle jakaneet.

Tuossa epäilemättä pyhiinvaelluskohteeksi pian muodostuvassa ensimaalauksessaan Vladimir Vladimirovitsh niin kauniisti kuvaa jo suomalaisuuden ajalla lanseerattua ajatusta: on maamme köyhä, siksi jää. Siinä kauniit verhot koristavat rupuisen mökin jäätynyttä akkunaa, jossa kuurankukat peittävät elegantisti sen, ettei Venäjää edelleenkään hoida kukaan, sen infrastruktuuria, perustoimeentuloa ja niitä muita ikäviä juttuja. Onneksi on runous, spiritus sanctus ja alati loistava tulevaisuus!

Taidepuhinaa

Taas olisi edessäni pari apurahahakemusta, mutta joka kerran kun tauon jälkeen (jolloin siis tehdään töitä eikä puhuta siitä) alan muotoilla tekemisiäni sanoilla, törmään samaan ongelmaan: se kuulostaa ihan pöljältä sanottuna. Olen jo oppinut sanomaan tekemisistäni sivistyneellä taidekielellä olennaisen, jotta ehkä mahdollisesti tulisin ymmärretyksi, mutta silti tehtävä ei tule helpommaksi.

Itse asiassa se vain vaikeutui Tapio Piiraisen Suuri performanssi -televisioelokuvan (Harri Mannerin saman nimisen romaanin pohjalta) takia. Olin pudota sohvalta kun katsoin rainaa: just noin sanotaan! Hih, tuossa on selvästi ollut Anu Tuominen ainakin yhtenä esikuvana, tuossa taas Teemu Mäki. Se teemumäen video oli muuten ihan hyvä:-) Entäs se sokea valokuvataiteilija, joka olikin psyykkisesti sokea -mitä ihastuttavaa allegoriaa... Ja se keskustaidelautakunnan (vai mikä se oli) kokous! Eihän sitä tekstiä enää voi koskaan suoltaa tämän jälkeen nauramatta itselle ja koko instutsioonille! Eli mitäs minä nyt sitten kirjoitan siihen hakemukseen -voi suttu...

Silmämato-ongelma

Onkohan kellään muulla vastaavanlaista ongelmaa?

Elokuva Uneton Seattlessa on pilannut minulta omenan kuorimisen! Siis joka kerran, kun kuorin omenaa, mieleeni tunkee se ärsyttävä kohtaus, jossa übersöpö Meg Ryanin henkilöhahmo kuuntelee Tom Hanksin henkilöhahmon jutustelua radiossa, jossa hän alakuloisena kaipailee menetettyä rakastaan, jonka suloisuutta ja omaperäisyyttä (tms.) kuvaa se, että hän kuori omenan yhdellä kuorimalla. Siis sillä tavoin, että siitä tulee yksi pitkä spiraalinmuotoinen kuorikiekura. Ryan-tyyppi osoittaa suloisen tietämättömänä itsestään olevansa vähintään yhtä ihana kuin tuo Hanksin entinen, sillä hän kuorii siinä kuunnellessaan omenaa samalla tavalla -muka! Mutta minulle, joka kuorin juuri tuolla mainitulla tavoin omenan, Ryanin tapa kuoria omena on suorastaan brutaali! Hän vetelee kolmen sentin lohkoina kuoren irti, eikä siitä mitään spiraalia tule! Jos näyttelijä ei osaa edes tehdä sitä mitä pitää, niin miksi siihen ei pantu sijaisnäyttelijäksi jotakuta, joka olisi sen osannut sirosti suorittaa, olisihan sen voinut jotenkin leikata siten, että illuusio säilyy? Onhan esimerkiksi pianonsoiton esittämistä leikattu siten varmasti elokuvan alusta lähtien. Vai eikö kukaan tekijätiimissä edes tiennyt mitä se kuoriminen on, ja ohjaaja ei välittänyt ottaa selville, eikä kukaan edes tullut sanomaan, ettei sitä tuolla tavalla voi rouhia, eihän se ole yhtään sama asia. Mitä järkeä on tehdä isolla rahalla elokuva, jossei viitsitä ottaa selville miten olla uskottavia.

Är-syt-tä-vää!

Puh puh. Nyt kun sain tämän julkisesti valitetuksi, ehkä pääsen tästä sitkeästä "silmämadosta". Kaipa tällaista toistuvaa muistikuvaa voi nimittää siten, jos päähän soimaan jäävä ärsykebiisi on korvamato.

Huomenta!

Huomenta? Juuri nyt minusta tuntuu että tulin luolasta ulos, ja katsos vaan, tekee mieli taas höpöttää täällä bittisälinän seassa!

Ihmeellisin muusa kaikista, tuo helläksi ja vittumaiseksi tituleeraamani, valtasi koko työhuoneen, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin! Paljastui näet, ettei hän ollut v-mäinen ollenkaan, vaan täydellisen valloittava ja ihmeellinen olento. Joten nyt saavat muut muusat palata sumuisille vuorilleen, laulujeni innoitus siirtyi uuteen ulottuvuuteen...

***
En osaa enää (vieläkään) kirjoittaa -joudun kirjoittamaan kaiken kahteen kertaan, kun teen niin paljon vihreitä, hevletin ärtsytävää. Pitää treenata sekä pähkäilyä että näppäilyä.

***
Maailmassa on taas vaan entistä enemmän huutomerkkejä. Tuntuu että niistä pitää kasata katos päänsä päälle että olisi tilaa vielä hengittää -ja hymyillä. Tällä palikkapuheella tarkoitan, että vaikka sen kaiken kauhean näkeekin päivittäin, on pidettävä oma elämänsä tila, oikeus elää mahdollisimman onnellista elämää kaikesta huolimatta.

The Mainos

Näittekö Sen? Mainoksen, joka tuli eilen Maikkarilta illalla, ja jota mainostettiin eilen Hesarin etusivulla? Muotoilija Stefan Lindfors on suunnitellut uuden vesipullon, jolla on lisäksi Missio. Pakkohan se oli katsoa, ja hymyillä päälle, sekä etu-, että jälkikäteen: kätevää! Ilmeisesti Lindforsin & kumpp. oli tosiaan kannattanut maksaa (montako kymmentä tuhatta egeä?) etusivun ilmoitus jotta ei tarvitsisi esityttää mainosta kuin yhden kerran, ja silti saavuttaa uteliaitten (kuten meikäläisen) täysi huomio. Reklaami oli Tairetta.

Taiteeksi sitä ei tee sen muoto sinänsä, mainos, joka on musiikkivideo, joka on aina mainos myös. Eikä se, että siinä on huippuartistit työstäneet erinomaisen kauniin pienen ehjän teoksen, vaan juuri tuo koko happeninki sen ympärillä: ainutkertaisuus , kopioitumattomuuden illuusio, siis aitous. Siis arvokas taideteos. Wau, ihailen vilpittömästi, ih, ih, ih.

Hassua siinä on se, että vesipullorinkula on kyllä kaunis, mutta käytännöllinen tai ekologinen se ei ole. Siis ihanaa huippumuotoilua, ja ekologinen haaste säästää sen ostamisella luontoa, Itämerta suojella tai mitäseoli. Mutta mitä teet sillä baagelilla sen käyttökerran jälkeen? Heität pois vai alat keräillä niitä vitriiniin? Tarkoitan, että miten sen saa puhdistettua jos haluaa uusiokäyttää sitä?

Minä olen vesijuoppo naisihminen ja ostan aika ajoin pullollisen jotain kuplavettä. Siitä saan hyvän pullon, jonka täytän kotikaupunkini erinomaisen makuisella hanavedellä. (Me olemme kuninkaita kaikki täällä Suomenmaalla, meillä on puhdasta, kirkasta, jumalaisen makuista vettä hanassa! Koko maailmaa ajatellen se on kai jotakinkuin samaa kuin meillä olisi hanassa shampanjaa joka tiinalla!!) Sitä käytän ja puhdistan, käytän ja puhdistan, kunnes pullo menee sameaksi, sitten laitan sen pullonpalautuskoneeseen. Mutta kuinka tuo uudelleen keksitty pullo siis pidetään puhtaana?

Ehkä olen ennakkoluuloinen. Pidänhän minä muistakin Lindforsin suunnittelemista jutuista, ainakin osasta. Täytynee kannattaa Itämeren puhtautta ja kokeilla. (Näin mainos siis toimii, tahdoin tai en...)

Tuhkaa ja timatteja

Sain kaksikin briljanttia, kiitän ihastuksesta mutkalla! Mutta luulen, että olisi hyvä ehkä pidättäytyä meemiä jatkamasta briljanttien ekspotentiaalisen lisääntymisen tähden. Tietysti blogejahan on pilvin pimein, joten palkittavaa kyllä varmaan riittäisi, mutta asiahan on niin, että minä olen ollut hyvin penseä tutkiskelemaan Blogistanin karttaa, enkä tutustu kuin korkeintaan yhteen uuteen blogiin kuukaudessa. Laiskuuttani tai sitten siksi, että tämän elämäksi kutsutun pelaaminen livenä on niin paljon kiinnostavampaa. Sääli sinänsä, paljon on ihastuttavia blogituttavuuksia löytynyt tähänkin mennessä (vuosi tuli täyteen heinäkuun alussa).

Tällä hetkellä tämän elämän pelin nimittäminen kiinnostavaksi on ehkä aliarvioivaa, sillä se on sekä äärettömän vaativaa että vangitsevaa että kauheaa. Työhuoneella käy sutina, muusat rettelöivät kanssani ja keskenään, en kykene työskentelemään lainkaan. Vaikeeta on. Mennään tuonne kuvan luolaan ja katsotaan mistä tullaan ulos.

Päiväkirjan sivuja, 2005, öljy pahville

Toisen todellisuuden uutisia

Olen aivan otettu Hesarin kesäisestä armosta: juttusarja ihmisten näkemistä unista on aivan ihastuttava! Hyvien uutisten kertominen olisi suotavaa vastapainoa ainaisille huonoille ja vielä huonommille, mutta hyvän uutisen kertominen on hyvin vaikeaa. Mikä on tarpeeksi hyvä uutinen? Yleensä se ei ole iso asia, joten se vaikuttaa vähäpätöisemmältä kuin vastaava huono. Tässä juttusarjassa tämä ongelmatiikka onkin onnistuneesti kierretty kertomalla maailmasta jossa aamun uutiset eivät ole hyviä eivätkä huonoja. Kuvatkin tukevat unien tunnelmia hienosti, siis kyseessä on kotimaa-sivulla ilmestyvä sanomalehtijutun näköinen taideteos.

Kiitos Hesarin Kotimaa-toimitukselle!

Kansalaisaktivisti Maria Kirbasovan kohtuuton käännytyspäätös on kuohuttanut mieltäni näinä päivinä. Onneksi Suomalais-venäläinen foorumikin antoi jyrkän lausunnon asiasta, ja olin kuulevinani tänään radiosta, että korkeampi oikeusaste ottaisi valituksen käsittelyynsä.

Ehdin jo manailla, että kyllä meillä on ennenkin osattu hylätä ihmisiä tavalla, joka tarkoittaa käytännössä kuolemantuomiota: vaikkapa inkeriläisten ja juutalaisten palautukset sodan jälkeen. Sitten muistin kylmän sodan aikaiset loikkarit, nuo paratiisista eksyneet lammasparat, jotka kaikki kiinnijääneet ja vainutut palautettiin riemuitsevan isähahmon hoiviin. Ehkä Maria Kirbasovalla ei ole toivoa, onhan Neuvostoliitto nyt syntynyt uudelleen. Ehkä meidän asentomme taipuu taas samaksi kuin noina aikoina, ja kaikki harhailijat palautetaan kotomaan lämpöön.

Täytyy lisätä että uusi presidentti hiukan hämää: hanen puheensa ja toimensa kun ovat toistaiseksi olleet jokseenkin tolkullisia, aivan kuin kurssissa olisi taas tapahtunut muutos. Ja sitä on hirveän vaikeata uskoa.