Että semmonen päivä

Valvoin liian myöhään eilen, sain päähäni ryhtyä kahlaamaan läpi erästä artikkelia. Heräsin sellaiseen olotilaan kuin olisin ollut vähän humalassa -räpeltelin torkkunäppäintä suuntaan ja toiseen, niin että taas kerran raotellessani luomiani säikähdin pahanpäiväisesti että olemme jo myöhässä. Minä siitä kiidättämään tenavia taipaleille ja sitten huomaan että kello onkin tuntia vähemmän kuin luulin (olin räplännyt myös aikaa).
Olin niin uninen, että päätin tehdä kotona hommia, siis paperiprojekteja. Siinä sivussahan tulee tehtyä yhtä sun toista ei-niin-kovin-professionaalista, niinpä minäkin otin huvikseni kopion yhdestä mageesta neuleohjeesta (ihan totta!). Mutta pro-printteri suivaantui moisesta epäasiallisesta työtehtävästä, sylki puolet paperista ulos poikittain ja jumitti loput kireiden leukapieliensä väliin, että sisso.
Siinä sitten sättäilin tunnin verran sitäkin syntistä sivujuonnetta, että voi taivas, rikoinko minä nyt tämän hianon masiinan. Katsotaan ohjetta ja availlaan kansia ja sorkitaan sormet mustiksi jotain läpysköitä, joita saa juuri ja juuri raotettua. Lopulta ymmärsin tutkia monia eri ohjeita ja (luojan kiitos) selkeitä kuvia läpi ja purkaa toosaa takakautta. Selvittiinhän siitäkin. Niin, sen jälkeen kun se oli ensin jäänyt mököttömään, että joku tulostinpää on ihan huonosti. Vedin raakasti töpselit irti ja pistin sitten takaisin. Ja kaveri taas herjaa sivistyneenä kuin Jeeves, että ei pitäisi ihan nyt tuommoista, mutta ryhtyi sitten taas hommiin.
Join kahvia keskellä päivää, ja nyt vaikuttaa siltä, että taidan olla kohtalaisen hereillä.

Mitä tästä opimme? Että voisihan sitä tietysti mennä nukkumaankin, iltaisin. Ei ole pakko valvoa vain siksi että voi (mikä harmittaa tenavia niin vietävästi, miksi minä varmaan valvonkin, kompensoin ikuisesti omaa lapsuuttani?).

Nyt tuli kuolo

Nyt teen taidemaailmallisen itsemurhan ja kerron hiljaisen tiedon. Tästä nimittäin ei puhuta edes kollegojen kesken suljetussa huoneessa.

HILJAISIA SÄÄNTÖJÄ

A) Taiteilijan ei pidä mainostaa tekemisiään, ei etu- eikä jälkikäteen. Jos joku huomaa näyttelyjulisteen ja kutsun, hyvä. Puffien lähettely on vähän nolo juttu, samoin jos itse kertoo jälkikäteen omista näyttelyistään. Jos näyttelystä kirjoitetaan jossain lehdessä, niin hyvä juttu. Jos ei kirjoiteta, paska juttu, mutta mitään ei voi. Jonnekin sinne taiteen avaruuteen se näyttely upposi sitten.

B) Olisi hyvä olla paljon esillä (ihan yllättäen ja pyytämättä kuin entisen tytön faksi) mediassa: lehdissä arvosteluja, aikakauslehdissä henkilökuvia, tv-, radio- ja internethaastatteluja, kommentteja, kolumneja, aforismeja, mitä vain. Kuvia. Naama näkyviin että muistetaan.

C) Ei saisi olla liian tuttavallinen ja liikaa esillä tai muuttuu ns. naistenlehtitaiteilijaksi. Silloin ei kollegat ota enää vakavasti.

D)Teoksia ei saa myydä liian paljon eikä näkyvästi, tai menettää taiteilijastatuksensa vakavasti otettavana nykytaiteilijana. Se on erittäin epäilyttävää jos myy paljon, sillä jos yleisö tykkää, ei voi olla oikeasti hyvä.

E) Teoksia ei saa myydä liian halvalla, koska silloin ei arvo nouse koskaan; eikä liian kalliilla, koska sitten on vaan ylpeä räkänokka.

F) Apurahoja pitäisi saada jatkuvasti, jotta niitä saisi jatkuvasti. Se mahdollistaa materiaalihankinnan ja yleensä työskentelyn, sekä näyttelyiden pitämisen, koska näyttelytilat maksaa artisti (tietenkin).

G)Näyttelyitä pitäisi pitää jatkuvasti, jotta näyttelyaikoja saisi jatkuvasti. Ja apurahoja. Teokset eivät saa olla kolmea vuotta vanhempia, sillä taiteellakin on nykyään parasta ennen-ajoitus.

H) Jos ei saa apurahaa, pitää tulla toimeen omillaan. Taidettakin voi myydä, mutta pitää muistaa D ja E. Jos tekee muuta työtä elättääkseen itsensä, on vaara ettei oteta vakavasti taiteilijana. Tilaustöitä ei pidä tehdä kuin ihan salaa, koska jos se on julkista, on vaara etteivät kollegat pidä vakavasti otettavana nykytaiteilijana.

Jos tätä lukiessa alkaa ahdistaa, ei pidä ihmetellä. Kyllä se ahdistaa taiteilijoitakin. Siitä vaan ei pidä puhua.

Kirjoittelua havaittu

On Mikki merelle lähtenyt pikku taidepurrellaan

ja vaik onkin tuuli vain yltynyt Mikki laulaa innoissaan:

hiiuli-hei, huolta nyt ei, taiteilija näin käy sisäpiirejä päin,

hiiuli-hei, taiteilija ei pelkoa tunne, ei!

* * *

Tai miten tuon nyt tiivistäisi. Olihan se aluksi virkistävää, kun tairemaailma alkoi oikein puhua Kiasman tilasta ja taiteen viennistä ja tuonnista. Mutta varsin nopeasti tuli hiekkalaatikon reunat vastaan, ja parin juupas-eipäs lausunnon jälkeen hiekan ropina vaimeni.

Mikä oli tulos? Paljastui sellainen hurja totuus, että Suomessa pieni piiri päättää avustuksista, näyttelyistä ja linjoista. Ooh.

Janne Gallen-Kallela-Sirén kirjoitti hämmentävän tylsän sunnuntaidepatin, jossa veti homehtuneen suomettumiskortin kaiken syyksi ja seuraukseksi. Olisi nyt sanonut jotain totta, kuten ihana Jyrki Siukonen, joka naljaili G-K-S:lle tämän "salaiset kansiot" -mentaliteetista aivan aiheesta: jollei maan kulttuurinimekkäät ole päättämässä niistä vähistä rahoista niin kukas sitten.

Koskaan ei päästä puhumaan siitä, onko minkäänlainen oikeudenmukaisuus mahdollista, tai onko mahdollista hyväksyä jonkinlaista muutosta jäykässä taiteilijuudessa.

Miltä juhannus näyttää?

Nythän on niin, että tänään on se oikea juhannusaatto, kuten nimipäivistäkin voi päätellä. Ja huomenna on itse keskikesän salaperäinen valoisuuden hetki. Siis tänä iltanako vaiko huomenehtoolla kuuluisi kieriskellä naapurin pellossa ja poimia hiljaisuuden vallitessa kukkasia tyynyn alle, etsiskellen samalla aarnivalkeita? Sillä eiväthän se haltiat niitä aarteitaan meidän ihmisten talousajattelun mukaisesti puhdistele, perjantaisin, kaupan siitä häiriintymättä.

Näyttää siltä, että luontokin juhlii oikeaa juhannusta, ilma on täydellinen. Onneksi huomenna onkin luvassa noitissisarieni kanssa juhlintaa, pakanallis-kristillisessä yhteishengessä!

Laiska töitään laskee ja häntäänsä nostaa

Huomasin kauhukseni, että tietokoneen vaihdoksessa olen kadottanut teosluetteloni bittilän pimeyteen. Se on korvaamaton tiedosto, kun ei oikein meinaa muistaa, minkä kokoisia teokset ovat ja minä vuonna tehtyjä, niitä tietoja kun pitää antaa milloin minnekin. Päätin siis reippaasti aloittaakin oikein kunnon katsauksen rakentamisen, ja yhdistin koko työaikaisen curriculumini, ja aloin täyttää välejä teosnimillä.

Meni yllättävän vaikeaksi. Nimet ja materiaalit muistan kuvia katsomalla, mutta koot täytynee mennä mittaamaan. Mikä on rasittavaa, sillä teoksia on pakattu moneen paikkaan, niitä on monenlaisia ja -kokoisia. On myös teoksia, joita ei enää ole, joko olen tuhonnut ne tai ne ovat kertaluonteisia. Siinä sitten mittailen ilmaa ja muistelen tuumin ja sylyksin, mitä kokoluokkaa mahtoivat olla.

On yllättävää huomata, että olen pitänyt näyttelyitä, tehnyt installaatioita, ympäristöduuneja, kuvituksia ja kirjankansia vuodesta 1995, neljättätoista vuotta. Taideteoksia/-tekoja on kertynyt äkkiseltään laskettuna 130 julkisesti esitettyä kappaletta (jotkut hiukan vaikeasti laskettavia). Sen lisäksi minulla on laatikollinen akvarelleja, ym. töitä, joita ei ole näytetty missään, eikä ehkä näytetäkään. Ne kun ovat vain semmoista ajattelua.

Silti tulee joskus (usein) sellainen olo, että enhän minä ole ikinä oikein saanut mitään aikaan. Huh.

Martta martta, yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: helsinkiläisten galleriain loiste.
Niih.
Nousee muisto valtakunnanhaukkuja Jouko Lehtolan ainosta kunnioittavasta kirjoituksesta (Image vuonna jotain), jossa hän ylisti kirjailija Jouni Tossavaista, joka asuu Kuopiossa, on perheellinen kunnollinen ihminen, joka kirjoittaa häikäisevän hyviä romaaneja, joita kukaan ei tunne. Jopa Anna-Leena Härkönen omien sanojensa mukaan uppoaa välillä niin alas lamaannuksen mutiin, että menee laskemaan kirjanselkämyksiään hyllystä vain ihmetelläkseen, miten on voinut joskus saada kaiken tuon aikaan. Lohdullista ja ei kuitenkaan niin kovin. Siis sehän tarkoittaa sitä, että vaikka olisi kuinka yleisesti tunnettu ja luettu/katsottu, siellä mudassa on aina käyminen. Ehkä se on se Leinon hemmetin jumalten keinu. Ärsyttävän juhlallisesti ilmaistu, mutta sitä samaa, sitä samaa.

Mikä sitten saa aina vaan tekemään uusia teoksia, vaikkei entisiäkään kaikki tunne? Jos edes jotkut näkevät ja kokevat jotain niitten äärellä, saa olla onnellinen. Onpa kauniin naiivi ajatus, mutta sillä kyllä potkii aika pitkälle. Ja sittenhän käytövoimana on se, ettei nyt vaan voi olla tekemättäkään. Mutta olenhan minä tosiaan tehnyt töitä, kaikki nämä vuodet, ja nytkin on työn alla uutta! Siis voin hyvillä mielin virittäytyä tulevaan työn juhlaan...

Lostyouinthead

Mies näkee naisen ravintolassa, ihastuu tämän kauneuteen, eikä tee tuttavuutta. Sitten tulee katumapäälle ja ottaa ja julkaisee Hesarissa kahdellakymmenellä tonnilla etsintäkuulutuksen. Tooosi romanttista. Ennemminkin aika urpoa. Jos miekkonen ei saanut suutaan auki illalla, miten hän kuvittelee onnistuvansa myöhemmin sen paremmin?

Mutta seuraavana tuosta tempauksesta tuli mieleen että kyseessä on uusi ovela mainontatapa. Paitsi ettei yhteystietoina ollut kuin s-postiosoite, ei siis valtavan tehokasta mainonnaksi. Ja koska asia on päivän puheenaihe, on jo vakuutettu ettei kyseessä ole mainos vaan oikea immeinen.

Mies pyysi kirjoittamaan englanniksi, mutta itsekin kirjoittaa huonosti, mikäs mies se sitten on? Ujo maahanmuuttajamiljoonikko? Haluaa jonkun niistä ponnaripäisistä blondeista suomalaispimuista, ihan kuka vaan, kunhan vastaa?

Ehkä kyseessä on kuitenkin mainos, tätä uutta sissimainontaa, joka toimii kuin juna. Me vain olemme niin ihastuttavan uteliaita, että välittömästi viriää salapoliisitoimintaa, Hesarin keskustelut asiasta ovat erittäin viihdyttävää luettavaa. Nyt ovat ilmaista nostetta saaneet ainakin uusi televisio-ohjelma, helsinkiläinen ravintola ja suuresti rummuttava numeropalvelu. Ööh, hiukan epätarkkaa hutkimista sinänsä, mutta jospa kyseessä onkin kaikkien kolmen yhteismainos?