Työhuoneella taas

Olen yrittänyt ansaita syksyn ajan rahaa materiaaleihin vetämällä työpajoja nuorille. Hienoa kulttuurityötä ja silleen. Palkkakuiteista tajuan vasta, että luultavasti tulos on plusmiinusnolla, sillä tietenkin se vähenee sovitellusta työmarkkinatuesta, jolla elelen (myös). Elantoni on vanhan laulun tapaan kovin pieninä murusina maailmalla, ja vuoden vaihteessa muruset vähenivät muutenkin, kun sarjakuvaani ei enää julkaista paikallisessa sanomalehdessä.
Mutta että rahat, jotka oli vaivalla ansaittu teosmateriaaleihin, pitäisikin käyttää elämiseen. Siis milläs minä joko maksan vuokran tai teen teokset, jotka ovat jo kauan sitten muotoutuneet valmiiksi mielessäni, ja vain odottelevat lihallistumistaan? Tätä onnetonta kysymyksenasettelua seuraa aina ajatus siitä, että jos ei kerran kannata, niin pitäisi varmaan hankkia joku kannattavampi ammatti. Ryhtyä oikeisiin töihin. Mutta kun superhienosti koulutetutkaan immeiset eivät kuulu työtä saavan, mitäpäs sitten minä, jos alaa vaihtaisin? Pitääkö mennä hitsarikouluun? Mikä musta tulee isona?!

Sitten rauhoitutaan, ja ajatellaan taas sitä, että minulla on vankka koulutus juuri tälle alalle, joten minun ei ole juuri nyt syytä vaihtaa alaa, vaan pyrkiä sitkeästi eteenpäin. Ja kyllä tässä taas jotakin keksitään. Jospa joskus jotain tapahtuu. Tai sitten myöhemmin, tai ainakin kun kuolen.

Nyt ei ole muuta kuin taidemuseon näyttely, joka tulee päälle kuin juna.
On vain työ, jota rakastan, ei toimeentuloa.
(no income, double kids -olen dink'in vastakohta :-))