Syksyllä ihminen syntyy. Oppii, että se on elämistä, että on viilenevää ja pimentyvää, ja herätään varhain ja on kiire. Se on todellista. Muistoja ennen syntymää voi kantaa sisällään, siitä, kuinka oli alati aurinkoista ja leppoisaa, tuuli hiuksissa oli lämmin ja sai tehdä mitä päähän pälkähti. Syksyllä ollaa lapsia, on hirveästi energiaa ja aloitetaan kymmenen uutta harrastusta ja puuhataan innolla kaikkea. Kohennetaan pesäkoloa, laitetaan uusia kasveja maahan, aletaan kutoa villatakkeja koko perheelle ja säilötään omenia ja hilloja, opetellaan italiaa ja lenkkeillään. Samalla kasvetaan kohti ankaraa aikuisuutta, joka on talvi.
Talvi tasoittaa ihmisen, ei enää jaksa samalla tavalla juosta, mutta mentävä on kun on kerran aloitettu. Joitakin touhuja jää pois, joskus tulee vaan jäätyä sohvalle makaamaan, aina ei jaksa siivota eikä siitä tilkkutäkistä tainnutkaan tulla valmista. Tarvitaan enemmän kahvia, ja suklaata. Maailma on loistavan kylmän kaunis, se on valkoinen ja sininen, se on viimaa ja siltä suojautumista. Hämäränhyssyä pidetään, omissa ajatuksissaan viihtyy.
Kevään tuloa ei huomaa, kuten ei vanhenemistakaan. Mikään ei tunnu muuttuvan, on paljon työtä, kiirettä ja päivämääriä, mutta aika ei liiku, talvi on aina. Puhutaan vaan toisille, miten hauskaa on kun valoa on enemmän ja kevätkin on tulossa. Muttei sitä oikeasti huomaa.
Yhtenä aamuna herätään ja huomataan, että on kevät. Se ahdistaa: on liikaa valoa, lämpöä, puhtautta ja kirkkautta. Paljastuu, että omat ikkunat ovat likaiset, ja lattiat pölyssä, matot nuhraiset ja naama rutussa. Ei sitä tahdo oikein kestää. Kevät on aivan ihanaa, mutta silti ihminen toivoo, että saisi käpertyä kerälle talven luolaan eikä katsoa itseään kevään valossa. Kun ei muutenkaan jaksa mitään.
Kun kesä tulee, se ei ole elämää, se on kuoleminen. Mennäänkin taivaaseen: on valoisaa, onnellista, iloista ja vapaata. Teet mitä tahdot, tuuli hiuksissa ja iholla on lämmin, kaikki hymyilevät. Olispa aina kesä!
Ja onhan se mittaamattoman pitkä se taivas-aika, mutta sitten koittaa jälleensyntymän aika.
Uusi syksy.
4 kommenttia:
Onkohan se jotain muistumaa kouluajoista, että vuosi tuntuu tosiaan alkavan syksyllä? Virallinen uusi vuosi on vain pieni hyppyrimäinen nytkähdys kesää kohti viettävässä alamäessä.
Ei edes muistumaa, sillä elän tätä sykliä paitsi opetushommani, myös nyt sitten kahden koululaisen kanssa.
Hienoa runoilua, todella kaunis ja osuva kuva vuosikierrosta.
Kiitos:-)
Onhän se jokseenkin synkkä asenne tämän vielä-on-kesää-jäljellä -rillutuksen rinnalla, mutta jotenkin minusta on aina tuntunut, että kesä on poikkeustila suomalaisen elämässä, ja kaikki muu vuodenaika on sitä todellista.
Lähetä kommentti