Työhuoneella taas

Olen yrittänyt ansaita syksyn ajan rahaa materiaaleihin vetämällä työpajoja nuorille. Hienoa kulttuurityötä ja silleen. Palkkakuiteista tajuan vasta, että luultavasti tulos on plusmiinusnolla, sillä tietenkin se vähenee sovitellusta työmarkkinatuesta, jolla elelen (myös). Elantoni on vanhan laulun tapaan kovin pieninä murusina maailmalla, ja vuoden vaihteessa muruset vähenivät muutenkin, kun sarjakuvaani ei enää julkaista paikallisessa sanomalehdessä.
Mutta että rahat, jotka oli vaivalla ansaittu teosmateriaaleihin, pitäisikin käyttää elämiseen. Siis milläs minä joko maksan vuokran tai teen teokset, jotka ovat jo kauan sitten muotoutuneet valmiiksi mielessäni, ja vain odottelevat lihallistumistaan? Tätä onnetonta kysymyksenasettelua seuraa aina ajatus siitä, että jos ei kerran kannata, niin pitäisi varmaan hankkia joku kannattavampi ammatti. Ryhtyä oikeisiin töihin. Mutta kun superhienosti koulutetutkaan immeiset eivät kuulu työtä saavan, mitäpäs sitten minä, jos alaa vaihtaisin? Pitääkö mennä hitsarikouluun? Mikä musta tulee isona?!

Sitten rauhoitutaan, ja ajatellaan taas sitä, että minulla on vankka koulutus juuri tälle alalle, joten minun ei ole juuri nyt syytä vaihtaa alaa, vaan pyrkiä sitkeästi eteenpäin. Ja kyllä tässä taas jotakin keksitään. Jospa joskus jotain tapahtuu. Tai sitten myöhemmin, tai ainakin kun kuolen.

Nyt ei ole muuta kuin taidemuseon näyttely, joka tulee päälle kuin juna.
On vain työ, jota rakastan, ei toimeentuloa.
(no income, double kids -olen dink'in vastakohta :-))

Aikain kierrosta

Syksyllä ihminen syntyy. Oppii, että se on elämistä, että on viilenevää ja pimentyvää, ja herätään varhain ja on kiire. Se on todellista. Muistoja ennen syntymää voi kantaa sisällään, siitä, kuinka oli alati aurinkoista ja leppoisaa, tuuli hiuksissa oli lämmin ja sai tehdä mitä päähän pälkähti. Syksyllä ollaa lapsia, on hirveästi energiaa ja aloitetaan kymmenen uutta harrastusta ja puuhataan innolla kaikkea. Kohennetaan pesäkoloa, laitetaan uusia kasveja maahan, aletaan kutoa villatakkeja koko perheelle ja säilötään omenia ja hilloja, opetellaan italiaa ja lenkkeillään. Samalla kasvetaan kohti ankaraa aikuisuutta, joka on talvi.

Talvi tasoittaa ihmisen, ei enää jaksa samalla tavalla juosta, mutta mentävä on kun on kerran aloitettu. Joitakin touhuja jää pois, joskus tulee vaan jäätyä sohvalle makaamaan, aina ei jaksa siivota eikä siitä tilkkutäkistä tainnutkaan tulla valmista. Tarvitaan enemmän kahvia, ja suklaata. Maailma on loistavan kylmän kaunis, se on valkoinen ja sininen, se on viimaa ja siltä suojautumista. Hämäränhyssyä pidetään, omissa ajatuksissaan viihtyy.

Kevään tuloa ei huomaa, kuten ei vanhenemistakaan. Mikään ei tunnu muuttuvan, on paljon työtä, kiirettä ja päivämääriä, mutta aika ei liiku, talvi on aina. Puhutaan vaan toisille, miten hauskaa on kun valoa on enemmän ja kevätkin on tulossa. Muttei sitä oikeasti huomaa.

Yhtenä aamuna herätään ja huomataan, että on kevät. Se ahdistaa: on liikaa valoa, lämpöä, puhtautta ja kirkkautta. Paljastuu, että omat ikkunat ovat likaiset, ja lattiat pölyssä, matot nuhraiset ja naama rutussa. Ei sitä tahdo oikein kestää. Kevät on aivan ihanaa, mutta silti ihminen toivoo, että saisi käpertyä kerälle talven luolaan eikä katsoa itseään kevään valossa. Kun ei muutenkaan jaksa mitään.

Kun kesä tulee, se ei ole elämää, se on kuoleminen. Mennäänkin taivaaseen: on valoisaa, onnellista, iloista ja vapaata. Teet mitä tahdot, tuuli hiuksissa ja iholla on lämmin, kaikki hymyilevät. Olispa aina kesä!

Ja onhan se mittaamattoman pitkä se taivas-aika, mutta sitten koittaa jälleensyntymän aika.
Uusi syksy.

Että semmonen päivä

Valvoin liian myöhään eilen, sain päähäni ryhtyä kahlaamaan läpi erästä artikkelia. Heräsin sellaiseen olotilaan kuin olisin ollut vähän humalassa -räpeltelin torkkunäppäintä suuntaan ja toiseen, niin että taas kerran raotellessani luomiani säikähdin pahanpäiväisesti että olemme jo myöhässä. Minä siitä kiidättämään tenavia taipaleille ja sitten huomaan että kello onkin tuntia vähemmän kuin luulin (olin räplännyt myös aikaa).
Olin niin uninen, että päätin tehdä kotona hommia, siis paperiprojekteja. Siinä sivussahan tulee tehtyä yhtä sun toista ei-niin-kovin-professionaalista, niinpä minäkin otin huvikseni kopion yhdestä mageesta neuleohjeesta (ihan totta!). Mutta pro-printteri suivaantui moisesta epäasiallisesta työtehtävästä, sylki puolet paperista ulos poikittain ja jumitti loput kireiden leukapieliensä väliin, että sisso.
Siinä sitten sättäilin tunnin verran sitäkin syntistä sivujuonnetta, että voi taivas, rikoinko minä nyt tämän hianon masiinan. Katsotaan ohjetta ja availlaan kansia ja sorkitaan sormet mustiksi jotain läpysköitä, joita saa juuri ja juuri raotettua. Lopulta ymmärsin tutkia monia eri ohjeita ja (luojan kiitos) selkeitä kuvia läpi ja purkaa toosaa takakautta. Selvittiinhän siitäkin. Niin, sen jälkeen kun se oli ensin jäänyt mököttömään, että joku tulostinpää on ihan huonosti. Vedin raakasti töpselit irti ja pistin sitten takaisin. Ja kaveri taas herjaa sivistyneenä kuin Jeeves, että ei pitäisi ihan nyt tuommoista, mutta ryhtyi sitten taas hommiin.
Join kahvia keskellä päivää, ja nyt vaikuttaa siltä, että taidan olla kohtalaisen hereillä.

Mitä tästä opimme? Että voisihan sitä tietysti mennä nukkumaankin, iltaisin. Ei ole pakko valvoa vain siksi että voi (mikä harmittaa tenavia niin vietävästi, miksi minä varmaan valvonkin, kompensoin ikuisesti omaa lapsuuttani?).

Nyt tuli kuolo

Nyt teen taidemaailmallisen itsemurhan ja kerron hiljaisen tiedon. Tästä nimittäin ei puhuta edes kollegojen kesken suljetussa huoneessa.

HILJAISIA SÄÄNTÖJÄ

A) Taiteilijan ei pidä mainostaa tekemisiään, ei etu- eikä jälkikäteen. Jos joku huomaa näyttelyjulisteen ja kutsun, hyvä. Puffien lähettely on vähän nolo juttu, samoin jos itse kertoo jälkikäteen omista näyttelyistään. Jos näyttelystä kirjoitetaan jossain lehdessä, niin hyvä juttu. Jos ei kirjoiteta, paska juttu, mutta mitään ei voi. Jonnekin sinne taiteen avaruuteen se näyttely upposi sitten.

B) Olisi hyvä olla paljon esillä (ihan yllättäen ja pyytämättä kuin entisen tytön faksi) mediassa: lehdissä arvosteluja, aikakauslehdissä henkilökuvia, tv-, radio- ja internethaastatteluja, kommentteja, kolumneja, aforismeja, mitä vain. Kuvia. Naama näkyviin että muistetaan.

C) Ei saisi olla liian tuttavallinen ja liikaa esillä tai muuttuu ns. naistenlehtitaiteilijaksi. Silloin ei kollegat ota enää vakavasti.

D)Teoksia ei saa myydä liian paljon eikä näkyvästi, tai menettää taiteilijastatuksensa vakavasti otettavana nykytaiteilijana. Se on erittäin epäilyttävää jos myy paljon, sillä jos yleisö tykkää, ei voi olla oikeasti hyvä.

E) Teoksia ei saa myydä liian halvalla, koska silloin ei arvo nouse koskaan; eikä liian kalliilla, koska sitten on vaan ylpeä räkänokka.

F) Apurahoja pitäisi saada jatkuvasti, jotta niitä saisi jatkuvasti. Se mahdollistaa materiaalihankinnan ja yleensä työskentelyn, sekä näyttelyiden pitämisen, koska näyttelytilat maksaa artisti (tietenkin).

G)Näyttelyitä pitäisi pitää jatkuvasti, jotta näyttelyaikoja saisi jatkuvasti. Ja apurahoja. Teokset eivät saa olla kolmea vuotta vanhempia, sillä taiteellakin on nykyään parasta ennen-ajoitus.

H) Jos ei saa apurahaa, pitää tulla toimeen omillaan. Taidettakin voi myydä, mutta pitää muistaa D ja E. Jos tekee muuta työtä elättääkseen itsensä, on vaara ettei oteta vakavasti taiteilijana. Tilaustöitä ei pidä tehdä kuin ihan salaa, koska jos se on julkista, on vaara etteivät kollegat pidä vakavasti otettavana nykytaiteilijana.

Jos tätä lukiessa alkaa ahdistaa, ei pidä ihmetellä. Kyllä se ahdistaa taiteilijoitakin. Siitä vaan ei pidä puhua.

Kirjoittelua havaittu

On Mikki merelle lähtenyt pikku taidepurrellaan

ja vaik onkin tuuli vain yltynyt Mikki laulaa innoissaan:

hiiuli-hei, huolta nyt ei, taiteilija näin käy sisäpiirejä päin,

hiiuli-hei, taiteilija ei pelkoa tunne, ei!

* * *

Tai miten tuon nyt tiivistäisi. Olihan se aluksi virkistävää, kun tairemaailma alkoi oikein puhua Kiasman tilasta ja taiteen viennistä ja tuonnista. Mutta varsin nopeasti tuli hiekkalaatikon reunat vastaan, ja parin juupas-eipäs lausunnon jälkeen hiekan ropina vaimeni.

Mikä oli tulos? Paljastui sellainen hurja totuus, että Suomessa pieni piiri päättää avustuksista, näyttelyistä ja linjoista. Ooh.

Janne Gallen-Kallela-Sirén kirjoitti hämmentävän tylsän sunnuntaidepatin, jossa veti homehtuneen suomettumiskortin kaiken syyksi ja seuraukseksi. Olisi nyt sanonut jotain totta, kuten ihana Jyrki Siukonen, joka naljaili G-K-S:lle tämän "salaiset kansiot" -mentaliteetista aivan aiheesta: jollei maan kulttuurinimekkäät ole päättämässä niistä vähistä rahoista niin kukas sitten.

Koskaan ei päästä puhumaan siitä, onko minkäänlainen oikeudenmukaisuus mahdollista, tai onko mahdollista hyväksyä jonkinlaista muutosta jäykässä taiteilijuudessa.

Miltä juhannus näyttää?

Nythän on niin, että tänään on se oikea juhannusaatto, kuten nimipäivistäkin voi päätellä. Ja huomenna on itse keskikesän salaperäinen valoisuuden hetki. Siis tänä iltanako vaiko huomenehtoolla kuuluisi kieriskellä naapurin pellossa ja poimia hiljaisuuden vallitessa kukkasia tyynyn alle, etsiskellen samalla aarnivalkeita? Sillä eiväthän se haltiat niitä aarteitaan meidän ihmisten talousajattelun mukaisesti puhdistele, perjantaisin, kaupan siitä häiriintymättä.

Näyttää siltä, että luontokin juhlii oikeaa juhannusta, ilma on täydellinen. Onneksi huomenna onkin luvassa noitissisarieni kanssa juhlintaa, pakanallis-kristillisessä yhteishengessä!