Solin ihmeellinen työhuone

Työhuoneella taas

2011-01-11T08:53:00.002+02:00

Olen yrittänyt ansaita syksyn ajan rahaa materiaaleihin vetämällä työpajoja nuorille. Hienoa kulttuurityötä ja silleen. Palkkakuiteista tajuan vasta, että luultavasti tulos on plusmiinusnolla, sillä tietenkin se vähenee sovitellusta työmarkkinatuesta, jolla elelen (myös). Elantoni on vanhan laulun tapaan kovin pieninä murusina maailmalla, ja vuoden vaihteessa muruset vähenivät muutenkin, kun sarjakuvaani ei enää julkaista paikallisessa sanomalehdessä.
Mutta että rahat, jotka oli vaivalla ansaittu teosmateriaaleihin, pitäisikin käyttää elämiseen. Siis milläs minä joko maksan vuokran tai teen teokset, jotka ovat jo kauan sitten muotoutuneet valmiiksi mielessäni, ja vain odottelevat lihallistumistaan? Tätä onnetonta kysymyksenasettelua seuraa aina ajatus siitä, että jos ei kerran kannata, niin pitäisi varmaan hankkia joku kannattavampi ammatti. Ryhtyä oikeisiin töihin. Mutta kun superhienosti koulutetutkaan immeiset eivät kuulu työtä saavan, mitäpäs sitten minä, jos alaa vaihtaisin? Pitääkö mennä hitsarikouluun? Mikä musta tulee isona?!

Sitten rauhoitutaan, ja ajatellaan taas sitä, että minulla on vankka koulutus juuri tälle alalle, joten minun ei ole juuri nyt syytä vaihtaa alaa, vaan pyrkiä sitkeästi eteenpäin. Ja kyllä tässä taas jotakin keksitään. Jospa joskus jotain tapahtuu. Tai sitten myöhemmin, tai ainakin kun kuolen.

Nyt ei ole muuta kuin taidemuseon näyttely, joka tulee päälle kuin juna.
On vain työ, jota rakastan, ei toimeentuloa.
(no income, double kids -olen dink'in vastakohta :-))

Aikain kierrosta

2010-08-20T09:43:00.002+03:00

Syksyllä ihminen syntyy. Oppii, että se on elämistä, että on viilenevää ja pimentyvää, ja herätään varhain ja on kiire. Se on todellista. Muistoja ennen syntymää voi kantaa sisällään, siitä, kuinka oli alati aurinkoista ja leppoisaa, tuuli hiuksissa oli lämmin ja sai tehdä mitä päähän pälkähti. Syksyllä ollaa lapsia, on hirveästi energiaa ja aloitetaan kymmenen uutta harrastusta ja puuhataan innolla kaikkea. Kohennetaan pesäkoloa, laitetaan uusia kasveja maahan, aletaan kutoa villatakkeja koko perheelle ja säilötään omenia ja hilloja, opetellaan italiaa ja lenkkeillään. Samalla kasvetaan kohti ankaraa aikuisuutta, joka on talvi.

Talvi tasoittaa ihmisen, ei enää jaksa samalla tavalla juosta, mutta mentävä on kun on kerran aloitettu. Joitakin touhuja jää pois, joskus tulee vaan jäätyä sohvalle makaamaan, aina ei jaksa siivota eikä siitä tilkkutäkistä tainnutkaan tulla valmista. Tarvitaan enemmän kahvia, ja suklaata. Maailma on loistavan kylmän kaunis, se on valkoinen ja sininen, se on viimaa ja siltä suojautumista. Hämäränhyssyä pidetään, omissa ajatuksissaan viihtyy.

Kevään tuloa ei huomaa, kuten ei vanhenemistakaan. Mikään ei tunnu muuttuvan, on paljon työtä, kiirettä ja päivämääriä, mutta aika ei liiku, talvi on aina. Puhutaan vaan toisille, miten hauskaa on kun valoa on enemmän ja kevätkin on tulossa. Muttei sitä oikeasti huomaa.

Yhtenä aamuna herätään ja huomataan, että on kevät. Se ahdistaa: on liikaa valoa, lämpöä, puhtautta ja kirkkautta. Paljastuu, että omat ikkunat ovat likaiset, ja lattiat pölyssä, matot nuhraiset ja naama rutussa. Ei sitä tahdo oikein kestää. Kevät on aivan ihanaa, mutta silti ihminen toivoo, että saisi käpertyä kerälle talven luolaan eikä katsoa itseään kevään valossa. Kun ei muutenkaan jaksa mitään.

Kun kesä tulee, se ei ole elämää, se on kuoleminen. Mennäänkin taivaaseen: on valoisaa, onnellista, iloista ja vapaata. Teet mitä tahdot, tuuli hiuksissa ja iholla on lämmin, kaikki hymyilevät. Olispa aina kesä!

Ja onhan se mittaamattoman pitkä se taivas-aika, mutta sitten koittaa jälleensyntymän aika.
Uusi syksy.

Että semmonen päivä

2010-03-15T12:01:00.003+02:00

Valvoin liian myöhään eilen, sain päähäni ryhtyä kahlaamaan läpi erästä artikkelia. Heräsin sellaiseen olotilaan kuin olisin ollut vähän humalassa -räpeltelin torkkunäppäintä suuntaan ja toiseen, niin että taas kerran raotellessani luomiani säikähdin pahanpäiväisesti että olemme jo myöhässä. Minä siitä kiidättämään tenavia taipaleille ja sitten huomaan että kello onkin tuntia vähemmän kuin luulin (olin räplännyt myös aikaa).
Olin niin uninen, että päätin tehdä kotona hommia, siis paperiprojekteja. Siinä sivussahan tulee tehtyä yhtä sun toista ei-niin-kovin-professionaalista, niinpä minäkin otin huvikseni kopion yhdestä mageesta neuleohjeesta (ihan totta!). Mutta pro-printteri suivaantui moisesta epäasiallisesta työtehtävästä, sylki puolet paperista ulos poikittain ja jumitti loput kireiden leukapieliensä väliin, että sisso.
Siinä sitten sättäilin tunnin verran sitäkin syntistä sivujuonnetta, että voi taivas, rikoinko minä nyt tämän hianon masiinan. Katsotaan ohjetta ja availlaan kansia ja sorkitaan sormet mustiksi jotain läpysköitä, joita saa juuri ja juuri raotettua. Lopulta ymmärsin tutkia monia eri ohjeita ja (luojan kiitos) selkeitä kuvia läpi ja purkaa toosaa takakautta. Selvittiinhän siitäkin. Niin, sen jälkeen kun se oli ensin jäänyt mököttömään, että joku tulostinpää on ihan huonosti. Vedin raakasti töpselit irti ja pistin sitten takaisin. Ja kaveri taas herjaa sivistyneenä kuin Jeeves, että ei pitäisi ihan nyt tuommoista, mutta ryhtyi sitten taas hommiin.
Join kahvia keskellä päivää, ja nyt vaikuttaa siltä, että taidan olla kohtalaisen hereillä.

Mitä tästä opimme? Että voisihan sitä tietysti mennä nukkumaankin, iltaisin. Ei ole pakko valvoa vain siksi että voi (mikä harmittaa tenavia niin vietävästi, miksi minä varmaan valvonkin, kompensoin ikuisesti omaa lapsuuttani?).

Nyt tuli kuolo

2010-02-25T14:50:00.002+02:00

Nyt teen taidemaailmallisen itsemurhan ja kerron hiljaisen tiedon. Tästä nimittäin ei puhuta edes kollegojen kesken suljetussa huoneessa.

HILJAISIA SÄÄNTÖJÄ

A) Taiteilijan ei pidä mainostaa tekemisiään, ei etu- eikä jälkikäteen. Jos joku huomaa näyttelyjulisteen ja kutsun, hyvä. Puffien lähettely on vähän nolo juttu, samoin jos itse kertoo jälkikäteen omista näyttelyistään. Jos näyttelystä kirjoitetaan jossain lehdessä, niin hyvä juttu. Jos ei kirjoiteta, paska juttu, mutta mitään ei voi. Jonnekin sinne taiteen avaruuteen se näyttely upposi sitten.

B) Olisi hyvä olla paljon esillä (ihan yllättäen ja pyytämättä kuin entisen tytön faksi) mediassa: lehdissä arvosteluja, aikakauslehdissä henkilökuvia, tv-, radio- ja internethaastatteluja, kommentteja, kolumneja, aforismeja, mitä vain. Kuvia. Naama näkyviin että muistetaan.

C) Ei saisi olla liian tuttavallinen ja liikaa esillä tai muuttuu ns. naistenlehtitaiteilijaksi. Silloin ei kollegat ota enää vakavasti.

D)Teoksia ei saa myydä liian paljon eikä näkyvästi, tai menettää taiteilijastatuksensa vakavasti otettavana nykytaiteilijana. Se on erittäin epäilyttävää jos myy paljon, sillä jos yleisö tykkää, ei voi olla oikeasti hyvä.

E) Teoksia ei saa myydä liian halvalla, koska silloin ei arvo nouse koskaan; eikä liian kalliilla, koska sitten on vaan ylpeä räkänokka.

F) Apurahoja pitäisi saada jatkuvasti, jotta niitä saisi jatkuvasti. Se mahdollistaa materiaalihankinnan ja yleensä työskentelyn, sekä näyttelyiden pitämisen, koska näyttelytilat maksaa artisti (tietenkin).

G)Näyttelyitä pitäisi pitää jatkuvasti, jotta näyttelyaikoja saisi jatkuvasti. Ja apurahoja. Teokset eivät saa olla kolmea vuotta vanhempia, sillä taiteellakin on nykyään parasta ennen-ajoitus.

H) Jos ei saa apurahaa, pitää tulla toimeen omillaan. Taidettakin voi myydä, mutta pitää muistaa D ja E. Jos tekee muuta työtä elättääkseen itsensä, on vaara ettei oteta vakavasti taiteilijana. Tilaustöitä ei pidä tehdä kuin ihan salaa, koska jos se on julkista, on vaara etteivät kollegat pidä vakavasti otettavana nykytaiteilijana.

Jos tätä lukiessa alkaa ahdistaa, ei pidä ihmetellä. Kyllä se ahdistaa taiteilijoitakin. Siitä vaan ei pidä puhua.

Kirjoittelua havaittu

2010-02-08T21:43:00.003+02:00

On Mikki merelle lähtenyt pikku taidepurrellaan

ja vaik onkin tuuli vain yltynyt Mikki laulaa innoissaan:

hiiuli-hei, huolta nyt ei, taiteilija näin käy sisäpiirejä päin,

hiiuli-hei, taiteilija ei pelkoa tunne, ei!

* * *

Tai miten tuon nyt tiivistäisi. Olihan se aluksi virkistävää, kun tairemaailma alkoi oikein puhua Kiasman tilasta ja taiteen viennistä ja tuonnista. Mutta varsin nopeasti tuli hiekkalaatikon reunat vastaan, ja parin juupas-eipäs lausunnon jälkeen hiekan ropina vaimeni.

Mikä oli tulos? Paljastui sellainen hurja totuus, että Suomessa pieni piiri päättää avustuksista, näyttelyistä ja linjoista. Ooh.

Janne Gallen-Kallela-Sirén kirjoitti hämmentävän tylsän sunnuntaidepatin, jossa veti homehtuneen suomettumiskortin kaiken syyksi ja seuraukseksi. Olisi nyt sanonut jotain totta, kuten ihana Jyrki Siukonen, joka naljaili G-K-S:lle tämän "salaiset kansiot" -mentaliteetista aivan aiheesta: jollei maan kulttuurinimekkäät ole päättämässä niistä vähistä rahoista niin kukas sitten.

Koskaan ei päästä puhumaan siitä, onko minkäänlainen oikeudenmukaisuus mahdollista, tai onko mahdollista hyväksyä jonkinlaista muutosta jäykässä taiteilijuudessa.

Miltä juhannus näyttää?

2009-06-23T10:42:00.004+03:00

Nythän on niin, että tänään on se oikea juhannusaatto, kuten nimipäivistäkin voi päätellä. Ja huomenna on itse keskikesän salaperäinen valoisuuden hetki. Siis tänä iltanako vaiko huomenehtoolla kuuluisi kieriskellä naapurin pellossa ja poimia hiljaisuuden vallitessa kukkasia tyynyn alle, etsiskellen samalla aarnivalkeita? Sillä eiväthän se haltiat niitä aarteitaan meidän ihmisten talousajattelun mukaisesti puhdistele, perjantaisin, kaupan siitä häiriintymättä.

Näyttää siltä, että luontokin juhlii oikeaa juhannusta, ilma on täydellinen. Onneksi huomenna onkin luvassa noitissisarieni kanssa juhlintaa, pakanallis-kristillisessä yhteishengessä!

Laiska töitään laskee ja häntäänsä nostaa

2009-04-27T14:34:00.003+03:00

Huomasin kauhukseni, että tietokoneen vaihdoksessa olen kadottanut teosluetteloni bittilän pimeyteen. Se on korvaamaton tiedosto, kun ei oikein meinaa muistaa, minkä kokoisia teokset ovat ja minä vuonna tehtyjä, niitä tietoja kun pitää antaa milloin minnekin. Päätin siis reippaasti aloittaakin oikein kunnon katsauksen rakentamisen, ja yhdistin koko työaikaisen curriculumini, ja aloin täyttää välejä teosnimillä.

Meni yllättävän vaikeaksi. Nimet ja materiaalit muistan kuvia katsomalla, mutta koot täytynee mennä mittaamaan. Mikä on rasittavaa, sillä teoksia on pakattu moneen paikkaan, niitä on monenlaisia ja -kokoisia. On myös teoksia, joita ei enää ole, joko olen tuhonnut ne tai ne ovat kertaluonteisia. Siinä sitten mittailen ilmaa ja muistelen tuumin ja sylyksin, mitä kokoluokkaa mahtoivat olla.

On yllättävää huomata, että olen pitänyt näyttelyitä, tehnyt installaatioita, ympäristöduuneja, kuvituksia ja kirjankansia vuodesta 1995, neljättätoista vuotta. Taideteoksia/-tekoja on kertynyt äkkiseltään laskettuna 130 julkisesti esitettyä kappaletta (jotkut hiukan vaikeasti laskettavia). Sen lisäksi minulla on laatikollinen akvarelleja, ym. töitä, joita ei ole näytetty missään, eikä ehkä näytetäkään. Ne kun ovat vain semmoista ajattelua.

Silti tulee joskus (usein) sellainen olo, että enhän minä ole ikinä oikein saanut mitään aikaan. Huh.

Martta martta, yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: helsinkiläisten galleriain loiste.
Niih.
Nousee muisto valtakunnanhaukkuja Jouko Lehtolan ainosta kunnioittavasta kirjoituksesta (Image vuonna jotain), jossa hän ylisti kirjailija Jouni Tossavaista, joka asuu Kuopiossa, on perheellinen kunnollinen ihminen, joka kirjoittaa häikäisevän hyviä romaaneja, joita kukaan ei tunne. Jopa Anna-Leena Härkönen omien sanojensa mukaan uppoaa välillä niin alas lamaannuksen mutiin, että menee laskemaan kirjanselkämyksiään hyllystä vain ihmetelläkseen, miten on voinut joskus saada kaiken tuon aikaan. Lohdullista ja ei kuitenkaan niin kovin. Siis sehän tarkoittaa sitä, että vaikka olisi kuinka yleisesti tunnettu ja luettu/katsottu, siellä mudassa on aina käyminen. Ehkä se on se Leinon hemmetin jumalten keinu. Ärsyttävän juhlallisesti ilmaistu, mutta sitä samaa, sitä samaa.

Mikä sitten saa aina vaan tekemään uusia teoksia, vaikkei entisiäkään kaikki tunne? Jos edes jotkut näkevät ja kokevat jotain niitten äärellä, saa olla onnellinen. Onpa kauniin naiivi ajatus, mutta sillä kyllä potkii aika pitkälle. Ja sittenhän käytövoimana on se, ettei nyt vaan voi olla tekemättäkään. Mutta olenhan minä tosiaan tehnyt töitä, kaikki nämä vuodet, ja nytkin on työn alla uutta! Siis voin hyvillä mielin virittäytyä tulevaan työn juhlaan...

Lostyouinthead

2009-03-30T13:21:00.003+03:00

Mies näkee naisen ravintolassa, ihastuu tämän kauneuteen, eikä tee tuttavuutta. Sitten tulee katumapäälle ja ottaa ja julkaisee Hesarissa kahdellakymmenellä tonnilla etsintäkuulutuksen. Tooosi romanttista. Ennemminkin aika urpoa. Jos miekkonen ei saanut suutaan auki illalla, miten hän kuvittelee onnistuvansa myöhemmin sen paremmin?

Mutta seuraavana tuosta tempauksesta tuli mieleen että kyseessä on uusi ovela mainontatapa. Paitsi ettei yhteystietoina ollut kuin s-postiosoite, ei siis valtavan tehokasta mainonnaksi. Ja koska asia on päivän puheenaihe, on jo vakuutettu ettei kyseessä ole mainos vaan oikea immeinen.

Mies pyysi kirjoittamaan englanniksi, mutta itsekin kirjoittaa huonosti, mikäs mies se sitten on? Ujo maahanmuuttajamiljoonikko? Haluaa jonkun niistä ponnaripäisistä blondeista suomalaispimuista, ihan kuka vaan, kunhan vastaa?

Ehkä kyseessä on kuitenkin mainos, tätä uutta sissimainontaa, joka toimii kuin juna. Me vain olemme niin ihastuttavan uteliaita, että välittömästi viriää salapoliisitoimintaa, Hesarin keskustelut asiasta ovat erittäin viihdyttävää luettavaa. Nyt ovat ilmaista nostetta saaneet ainakin uusi televisio-ohjelma, helsinkiläinen ravintola ja suuresti rummuttava numeropalvelu. Ööh, hiukan epätarkkaa hutkimista sinänsä, mutta jospa kyseessä onkin kaikkien kolmen yhteismainos?

Ihana mies ja keho

2009-03-29T23:10:00.004+03:00

Tänne Antony Gormleyn juttuun pitää päästä!
Ensin ajattelin että se on ihan hillitön juttu, ainutlaatuinen tilaisuus, oli se tulokseltaan sitten mitä hyvänsä. Sillä jos otetaan märkää savea ja ei mitään tukirakenteita, meillä on viikon parin päästä hallillinen harmaita sortuneita kikkareita. Mikä on ainakin minusta hirveän turhauttavaa.
Mutta eihän se tulos olekaan olennaisinta, vaan itse työskentely, itse kokemus.

Silti aloin ajatella, etten taida jaksaa lähteä, riittäähän sinne kokijoita muitakin.

Mutta kun näyttivät Gormleysta dokumentin 25.3. (ja uusintana tänään). Siis näittekö mikä puhtaus siitä miehestä huokui!? Niin harvinaista on vilpittömyys näinä päivinä, niin harvinaista on että dokumentin kohteella on runsaasti omia hioutuneita ajatuksia, että ihan vastustamattomasti rakastuin mieheen! Pakko siis mennä mukaan juttuun!! Toivottavasti jotain savea on vielä jäljellä viimeisenä päivänä...

Sitä paitsi kuvapäiväkirjan sato on todella hauskaa, haluan nähdä ruumiillani nämä tuotokset (tai mitä niistä sitten on jäljellä). Kun kerran kyse on kollektiivisesta kehosta, siis.

A.G:n teoksista ainakin Learning to think on ollut Ars -95:ssä. Silloin Ateneumin hienossa hohtokattoisessa huoneessa miehenvartalot pinnistelivät katon läpi pelkän järkeilyn voimalla.
Kaunista.
Tätä Helsingin savi-keho-proggista muistuttaa aiempi suurprojekti The Field, joita savi-ihmispeltoja tehtiin kaikilla mantereilla. En tiedä kävikö se Suomessa, mutta ainakin näin sellaisen sattumalta Tallinnassa. Yksinkertaisesti hienoa ja puhuttelevaa. Totta.

Elegia ensirakkaudelle

2009-02-22T22:41:00.002+02:00

Sain tänään kuulla, että kouluaikainen ensi-rakkauteni on poistunut tästä Narrenschiffistä omasta tahdostaan.

Näin hänet, kun olin itse yhdeksännellä. Olinhan minä siihen mennessä ihastunut jo monia kertoja, mutta tämä oli jotakin paljon enemmän. Kyse minun puoleltani oli aivan rakkaudeksi määriteltävissä olevasta tunteesta, joka teininä on valtaisa voima, joka järisyttää kynsiä karvoja myöten. Ei, sydänjuuriahan se on oikea ilmaus, mitä ja missä ne nyt lienevätkään. Joten voitte kuvitella, että olen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin hieman järkyttynyt, ja surullinen.

Kärvistelin yksipuolisesta rakkaudesta vuosikausia (tämä on sitten teini-aikakäsitys), katselin häntä tunnille mentäessä, tunnilta tullessa, aina kun satuin lähietäisyydelle.
Mikä ihmeellinen pakkaus hän oli! Pitkä, lihaksikas, tummakutrinen futari, tuikkivasilmäinen täysin omalaatuinen huuhelo, joka keksi mitä merkillisempiä tempauksia, ja nauroi aina äänetöntä naurua kuin todisteena älykkäästä kriittisyydestään, jonka verhosi poikamaiseen kouhkaamiseen. Kerrankin hän kavereineen piti koko väelle täysin hämäräksi jääneen performanssin koulun jossain juhlassa.

Mutta hän oli minua vuotta vanhempi, kuilu oli liian suuri ylitettäväksi. En keksinyt mitään tekosyytä, joka ei olisi ollut aivan läpinäkyvä. Ei ollut kuin läpinäkyviä syitä. Nyt vanhana ja kyynisenä ihmettelen syvästi, mitä kumman häpeää siinä sitten olisi ollut mennä reilusti iskemään miekkosta, kun kerran mieleni teki. Nuori minäni muistuttaa menneisyydestä, että kyllä se nyt vaan oli ihan kauhea ajatuskin. Piste. Eikä tytöt tee aloitteita, vahvisti äitinikin, kun yritin häneltä kysellä, miten noita toisen planeetan asukkaita lähestytään. Kokemusta oli nolla, joten ei ollut keinojakaan.

Siis mitä tehdään, kun ollaan jo vuosisata kärvistelty aamuin illoin, iltapäivin (soitanko vai enkö soita, soitan, …ei vastaa, luojan kiitos!) ja varsinkin öin, riuduttu maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja vastarakkauden puutteesta, kuvattu salaa kenttien laidoilla, vuodatettu kaikki vähäisetkin kohtaamiset päiväkirjoihin ja loppujen lopuksi saatu tyttökavereiden hengästyneet vakuutukset siitä, että me olisimme kerta kaikkiaan mahtavan sopiva pari? Ja muistamme, että mitään tyylitöntä ei voi mennä lätisemään.

Joku moimitäsullekuuluu olisi ollut sama kuin otsassani oli lukenut ”tylsä kana”. Mietin ja mietin hyvää aloituslausetta, mutta siihen aikaan niitä ei vielä julkaistu viikkolehdessä teinien avuksi, joten päättelin, että in medias res, kuten lukiossa opetetaan. Painelin perjantai-iltana suoraan hänen luokseen ja sanoa paukaisin: ”Mä rakastan sua”. Täysin vilpitön idiootti. Mitäpä poikaparka voi siinä kuin ratketa nauramaan katketakseen. Hän ei vastannut mitään muuta, ei silloin eikä sen jälkeen. Katseli kyllä kummallisesti, ja sitten katselivat hänen kaverinsakin. Kannoin sen häpeän pystypäin loppuun saakka.

Olen kaikki nämä vuodet odottanut törmääväni häneen jossakin. Kun tuntisin hänet, sanoisin, minä olen se sekapäinen kimuli joka tuli tunnustamaan rakkautensa silloin, muistatko. Ja sitten olisi ollut hauska nauraa sille. Olisin jopa saanut tietää, mitä hän siitä tykkäsi, noin sisimmässään. Selvähän se on ettei ihan kauheasti tykännyt, kun ei kerran lähtenyt mukaan. Mutta jospa hänkin oli hurjan ujo, ja kokemattomuuttaan tyrmäsi minut ja sitten vaikka tulikin toisiin aatoksiin, muttei itsekään osannut enää lähestyä minua? Ja katui sitä sitten lopun aikaa? Mistä sitä tietää. Olisimme sitten voineet pohtia, miten elämämme olisi menneet, jos olisimmekin olleet nuorina yhdessä.

Ja nyt hän on siis tappanut itsensä. En saa koskaan tietää.

En koskaan sanonut sille ihmiselle mitään muuta kuin että rakastan häntä. Aika erikoinen ja kaunis ajatus.

******

(Tiedän että tämä on törkeän itsekeskeistä ajattelua, sillä hänellä on jossain perhe joka todellisuudessa suree häntä, mutta se, mikä kuvittelin hänen olevan, on minun omaisuuttani, minun luomukseni, minun muistoni, johon kuuluu minun luomani jatko-osa. Before sunrise2. )

Kuusi satunnaista asiaa minusta

2009-02-15T15:34:00.004+02:00

Tämä on meemi, jossa pääsee taas kertomaan itsestään jumalattoman kiinnostavia asioita, joten pakkohan siihen on tarttua...
Tämä on Sokealta kanalta nokittua.

1)
Uskon ihmeisiin. En ole nähnyt ufoja enkä enkeleitä, mutta olen valmis uskomaan siihen, että ihmeitä voi tapahtua ja tapahtuu. Jotain toivoa täytyy ihmisellä olla, jotain puhdasta ja vilpitöntä uskoa johonkin absoluuttiseen hyvyyteen. Siksihän ihmepelastusleffat aina toimivat: onhan se niin ihanaa, kun kaikki vaan yhtäkkiä järjestyy parhain päin! Itselleni on tapahtunut paljon pieniä ihmeitä ja muitakin kummallisia tapahtumia, joten siksi minun on helppo uskoa suurempiinkin. Niitä nyt vaan tapahtuu.

2)
Olen huulirasva-riippuvainen. En voi sille enää mitään, olen ollut jo vuosia. Jos joudun tilanteeseen, että minulla ei ole yhtään huulirasvaa (tai huulikiiltoa tai edes jotain laardia) käsillä, huuleni alkavat välittömästi korppuuntua. Tai ensin sitä lipoo hermostuneesti huuliaan pitääkseen ne kosteina, mutta se vaan kuivaa niitä enemmän, jolloin ne alkavat ahavoitua ja ovat lopulta aivan koppuraiset. Tämä siis noin kahdessa tunnissa. Kamalaa. Älkää te joutuko huulirasvakoukkuun.

3)
En ole koskaan kyennyt vetämään yhtään leukaa, enkä varmaan koskaan kykenekään. Vaikka olen kohtuullisen hyvissä lihasvoimissa, minulla on kai suhteessa liian painava takapuoli, että jaksaisin naisen kätösineni vetää ruhoni ilmaan. Tämä on suuri traumani, sillä se esti minua aikoinaan hakemasta teatterikorkeaan. Se oli tietenkin Turkan aikaa, ja minä olin silloin(kin)käsivoimiltani olematon ylioppilas ja kauhistuin ajatustakin mennä sinne nöyryytettäväksi. En siis koskaan hakenut sinne, mutta olen lohduttautunut sillä, että ehkä näin oli tarkoituskin, sillä siitähän suuntauduin sitten kuvataiteisiin.

4)
En pelkää lainkaan käärmeitä, mutta kekomuurahaisia pelkään. Olen ymmärtänyt, että se on melko harvinainen järjestys. Minusta käärmeet ovat kauniita ja kiinnostavia otuksia, mutta muurahaiset ovat ärsyttäviä ja niitä on aina liikaa joka paikassa, ja ne vilisevät hermostuttavasti. Joskus jopa ahdistavasti, kun ei varsinkaan kekomuurahaisalueella saa olla niiltä millään neliösentillä rauhassa. Sitä paitsi kusiaiset ropistavat ilkeästi ja pitelevät aivan liian virkamiesmäisesti kiinni uhristaan. Ja ne keltiäiset purevat todella kipeästi, yök. Okei, purevathan käärmeetkin, mutta kyllä siinä on jo selkeä aste-ero siinä kohtaamisessa, että tuleeko purruksi vai ei. Minusta käärmeiden vihaaminen on aivan yhtä tunnepitoista kuin susienkin. Kuten susien uhriksi ei ole joutunut Suomessa ihmisiä lainkaan sitten 1800-luvun nälkävuosien, ei niiden kyidenkään puremaksi kovin helposti joudu. Minä en edes ole nähnyt elämässäni kuin kymmenisen kyytä, mutta kuinka monen ylisosiaalisen kusimurkun puremaksi olen joutunut? Lukemattomien! Järkyttävää! Mielestäni muurahaiskekokantaa tulisi voimallisesti rajoittaa Minun koskemattomuuteni turvaamiseksi!

5)
Ajokorttini on 2½ vuotta vanha. En hankkinut sitä silloin nuorena, koska paitsi ettei minulla olisi ollut siihen varaa ilman suuria ponnisteluja, olin myöskin niin idealistinen, että kuvittelin tulevani toimeen koko elämäni ilman yksityisajoneuvoa. Jos olisin tiennyt, miten voimaannuttavaa on omata kyky ja resurssit kuljettaa itse itseään ihan minne haluaa, olisin varmasti kuitenkin hankkinut ajokortin. Pidän siitä vapauden tunteesta, oman itsensä valtiuudesta. Ajan mielelläni ja pitkiäkin matkoja, mikä tuntui hämmästyttävän autokoulun opettajaani kun palasin toista vaihetta suorittamaan. Hän kai luuli että kaikki rouvashenkilöt ovat arkajalkoja ratissa. Minun kaasujalkani ei ikävä kyllä ole kovinkaan arka...

6)
Valvon liikaa, aina kun minulla ei ole joku käskemässä nukkumaan. Kyllä sen nyt ymmärtää kun vastikään kotoa muuttanut raakileaikuinen haluaa uhmallakin valvoa, vastapainoksi sille orjuudelle kun niiiin monet vuodet piti mennä kiltisti nukkumaan kun vanhemmat käskivät. Mutta kyllä siitä vapauden huumasta on minulla jo kauan aikaa. Ketä minun vielä pitää uhmata? En ymmärrä. Tai sitten se on tätä vastapainoa taas lasten kanssa vietetylle ajalle, että on PAKKO saada viettää aikuisten aikaa, vaikkei edes jaksaisi. Mark Levengoodin kirjassa (muistaakseni Ystävä sä lapsien anna villoja)on mainio haastatteluvastaus joltakulta lapselta, että aikuiset on outoja, kun ne saisi syödä karkkia ja valvoa miten paljon vaan, kun ei ole ketään käskemässä, mutta sitten ne ei edes tee sitä!

Hassuja asioita. Miksei. Haastan Maahanmuuttajan, Anita Konkan, Tultasyöksevän, Actus-Purusen, sillä hän ei oikeastaan koskaan kerro itsestään mitään, Ikkuna-Iineksen, joka on valtaisan hyvä keskustelija, mutta voisi vaihteeksi puhua ansaitusti vain itsestään. Siinä on vasta viisi, joten joku salainen lukija saa täydentää kuudenneksi :-)

Tässä meemin säännöt

1. Link to the person who tagged you. / Linkitä henkilö joka haastoi sinut.2. Post the rules on your blog. / Kirjoita säännöt blogiisi.3. Write six random things about yourself. / Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.4. Tag six people at the end of your post and link to them. / Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.5. Let each person know they have been tagged and leave a comment on their blog. / Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.6. Let the tagger know when your entry is up. / Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Selkenevää

2009-02-11T21:39:00.004+02:00

Tänään oli hieno ankaran monokromaattinen ilma, vain hopeanvalkoista ja Paynen harmaata eri valööreissa. Kaikki näytti niin selkeältä, että sitä oli ilo katsella. Siksi katselinkin paljon ulos, sillä selkeyttä oli siellä paljon enemmän kuin työhuoneessani.

On pakko ryhtyä siivoamaan, jotta uusi työrupeama pääsisi häiriöttä liikkeelle. Huomenna, jos kaikkeus suo, siivoan työhuoneeni ja pääni järjestykseen. Enimmäkseen joku on aina sairaana, tai jos ei muuta, tulee keittiössä pieni vesivaurio, josta seuraa isompi kuivaus- & remonttiprojekti. Sekin on nyt siis kunnialla saatu päätökseen, eikä minkään pitäisi estää keskittymistä. Saapa nähdä kauanko tätä autuutta kestää...

***
Kemin taidemuseossa on Naisen tila -näyttelymme aina naistenpäivään asti. Tämä on kyllä aikamoisella viivellä kerrottua, mutta kerronpa kuitenkin. Minulla oli oikein hauskaa kun vein sinne kahta työtäni, joista toinen on leipapussinsulkijaketju, joka mahtui toisen teoksen kuljetuslaatikkoon, Toinen olikin sitten vanha zetorin etupyörä. Rakensin sille jonkinnäköisen kuljetuslaatikohkon, ja läksin reippaana ronttaamaan sitä isänmaan halki. Junalla. Kuvittelin pääseväni helpommalla.

Seuraavan kerran ajan näyttelypaikkaan autolla, vaikka se sijaitsisi Utsjoella. VR:hän on tunnetusti aina vaan parantanut palveluitaan (valtion entisten liikelaitosten yleinen mainostiedotelause, joka tarkoittaa, että samalla kun kerrotaan värikuvin jostain kiva kikka-uutuudesta, on poistettu jotain hyvin tarpeellista vanhaa), ei rahtia enää oteta juniin. Joten jos jotain isompaa haluaa kuljettaa muuten niin hulppeilla junan silloilla, saa kyllä selviytyä siitä ihan ite. Juu. Selviydyinhän minä. Tuli samalla pidettyä sellainen liikkuva performanssi. Sillä tietenkin se laatikko oli niin heppoinen, että se hajosi ensimmäisessä vaihdossa, ja sain sen mitenkuten raahattua oikealle laiturille, missä sitten paikkasin sen taas kuntoon ruuvarein ja vasaroin. Erään sedän ilme oli mielestäni kuvaamisen arvoinen, ja sain siitä hiukan lohdun kaltaista huvitusta. Luultavimmin se kuvaamisen arvoinen olin kuitenkin minä. Olin varmasti aika maaginen näky, paksussa talviturkissa, huppu silmillä (kova tuuli), valtava rinkka selkää köyristämässä ja epäsointuinen laatikko kääntymättömillä pyörillä (miksi piti säästää kaksi euroa kääntyviin pyöriin verrattuna??!)kesytettävänäni. Ajattara ajan rautaista pyörää kyörää.

Eikä siellä julumassa pohjoisessa edes ollut sen kylmempi kuin täällä vetelässä etelässäkään, juuri sillä kertaa ainakaan. Väärinpukeutuminen alkuasukkaitten seassa on aina hirveän ärsyttävää. Tulee sellainen Dupond-dupont -olo, kun menee turkki nenään asti napitettuna pitkin tuulisenlaakeaa Kemin uulitsaa, ja vastaan tulee ihan sitä samaa kittanatakkiteiniä kuin missä tahansa suomalaisessa pikkukaupungissa. Höh.

Ja hän on myös ajatusten volga, taiteen ural-vuoristo...

2009-01-18T23:10:00.002+02:00

Tämä vetää kyllä hiljaiseksi, tämän valistuneen itsevaltiaan -ups eihän kun verrattoman vaatimattoman pääministeri Putinin menestys taidemarkkinoilla. Tuo uljas Venäjän tukipilari, hämyisen idän daniel craig Vladimir Vladimirovitsh tarttui miehekkäällä otteellaan palettiin ja sutiin, ja vetäisi villakankaalle Gogolin kunniaksi (kuinka postmodernia!) tämän innoittaman ikkunamaiseman. Ja sitten muuan moskovalainen galleristi kiiruhti huutamaan sen hyväntekeväisyyshuutokaupassa 860 000 eurolla. Onpa hienoa, että sitä denkaa edes tällä tavoin saadaan kanavoitua hurskaalle köyhälle kansalle, kun eivät ilkeät ja tyhmät duuman edustajat / petomaiset suuryritysten omistajat sitä V.V:n hallintokausilla tämän uupumattomia ponnisteluja ylenkatsoen kansalle jakaneet.

Tuossa epäilemättä pyhiinvaelluskohteeksi pian muodostuvassa ensimaalauksessaan Vladimir Vladimirovitsh niin kauniisti kuvaa jo suomalaisuuden ajalla lanseerattua ajatusta: on maamme köyhä, siksi jää. Siinä kauniit verhot koristavat rupuisen mökin jäätynyttä akkunaa, jossa kuurankukat peittävät elegantisti sen, ettei Venäjää edelleenkään hoida kukaan, sen infrastruktuuria, perustoimeentuloa ja niitä muita ikäviä juttuja. Onneksi on runous, spiritus sanctus ja alati loistava tulevaisuus!

Taidepuhinaa

2009-01-15T23:04:00.003+02:00

Taas olisi edessäni pari apurahahakemusta, mutta joka kerran kun tauon jälkeen (jolloin siis tehdään töitä eikä puhuta siitä) alan muotoilla tekemisiäni sanoilla, törmään samaan ongelmaan: se kuulostaa ihan pöljältä sanottuna. Olen jo oppinut sanomaan tekemisistäni sivistyneellä taidekielellä olennaisen, jotta ehkä mahdollisesti tulisin ymmärretyksi, mutta silti tehtävä ei tule helpommaksi.

Itse asiassa se vain vaikeutui Tapio Piiraisen Suuri performanssi -televisioelokuvan (Harri Mannerin saman nimisen romaanin pohjalta) takia. Olin pudota sohvalta kun katsoin rainaa: just noin sanotaan! Hih, tuossa on selvästi ollut Anu Tuominen ainakin yhtenä esikuvana, tuossa taas Teemu Mäki. Se teemumäen video oli muuten ihan hyvä:-) Entäs se sokea valokuvataiteilija, joka olikin psyykkisesti sokea -mitä ihastuttavaa allegoriaa... Ja se keskustaidelautakunnan (vai mikä se oli) kokous! Eihän sitä tekstiä enää voi koskaan suoltaa tämän jälkeen nauramatta itselle ja koko instutsioonille! Eli mitäs minä nyt sitten kirjoitan siihen hakemukseen -voi suttu...

Silmämato-ongelma

2009-01-08T18:48:00.003+02:00

Onkohan kellään muulla vastaavanlaista ongelmaa?

Elokuva Uneton Seattlessa on pilannut minulta omenan kuorimisen! Siis joka kerran, kun kuorin omenaa, mieleeni tunkee se ärsyttävä kohtaus, jossa übersöpö Meg Ryanin henkilöhahmo kuuntelee Tom Hanksin henkilöhahmon jutustelua radiossa, jossa hän alakuloisena kaipailee menetettyä rakastaan, jonka suloisuutta ja omaperäisyyttä (tms.) kuvaa se, että hän kuori omenan yhdellä kuorimalla. Siis sillä tavoin, että siitä tulee yksi pitkä spiraalinmuotoinen kuorikiekura. Ryan-tyyppi osoittaa suloisen tietämättömänä itsestään olevansa vähintään yhtä ihana kuin tuo Hanksin entinen, sillä hän kuorii siinä kuunnellessaan omenaa samalla tavalla -muka! Mutta minulle, joka kuorin juuri tuolla mainitulla tavoin omenan, Ryanin tapa kuoria omena on suorastaan brutaali! Hän vetelee kolmen sentin lohkoina kuoren irti, eikä siitä mitään spiraalia tule! Jos näyttelijä ei osaa edes tehdä sitä mitä pitää, niin miksi siihen ei pantu sijaisnäyttelijäksi jotakuta, joka olisi sen osannut sirosti suorittaa, olisihan sen voinut jotenkin leikata siten, että illuusio säilyy? Onhan esimerkiksi pianonsoiton esittämistä leikattu siten varmasti elokuvan alusta lähtien. Vai eikö kukaan tekijätiimissä edes tiennyt mitä se kuoriminen on, ja ohjaaja ei välittänyt ottaa selville, eikä kukaan edes tullut sanomaan, ettei sitä tuolla tavalla voi rouhia, eihän se ole yhtään sama asia. Mitä järkeä on tehdä isolla rahalla elokuva, jossei viitsitä ottaa selville miten olla uskottavia.

Är-syt-tä-vää!

Puh puh. Nyt kun sain tämän julkisesti valitetuksi, ehkä pääsen tästä sitkeästä "silmämadosta". Kaipa tällaista toistuvaa muistikuvaa voi nimittää siten, jos päähän soimaan jäävä ärsykebiisi on korvamato.

Huomenta!

2009-01-06T00:11:00.003+02:00

Huomenta? Juuri nyt minusta tuntuu että tulin luolasta ulos, ja katsos vaan, tekee mieli taas höpöttää täällä bittisälinän seassa!

Ihmeellisin muusa kaikista, tuo helläksi ja vittumaiseksi tituleeraamani, valtasi koko työhuoneen, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin! Paljastui näet, ettei hän ollut v-mäinen ollenkaan, vaan täydellisen valloittava ja ihmeellinen olento. Joten nyt saavat muut muusat palata sumuisille vuorilleen, laulujeni innoitus siirtyi uuteen ulottuvuuteen...

***
En osaa enää (vieläkään) kirjoittaa -joudun kirjoittamaan kaiken kahteen kertaan, kun teen niin paljon vihreitä, hevletin ärtsytävää. Pitää treenata sekä pähkäilyä että näppäilyä.

***
Maailmassa on taas vaan entistä enemmän huutomerkkejä. Tuntuu että niistä pitää kasata katos päänsä päälle että olisi tilaa vielä hengittää -ja hymyillä. Tällä palikkapuheella tarkoitan, että vaikka sen kaiken kauhean näkeekin päivittäin, on pidettävä oma elämänsä tila, oikeus elää mahdollisimman onnellista elämää kaikesta huolimatta.

The Mainos

2008-08-04T09:56:00.003+03:00

Näittekö Sen? Mainoksen, joka tuli eilen Maikkarilta illalla, ja jota mainostettiin eilen Hesarin etusivulla? Muotoilija Stefan Lindfors on suunnitellut uuden vesipullon, jolla on lisäksi Missio. Pakkohan se oli katsoa, ja hymyillä päälle, sekä etu-, että jälkikäteen: kätevää! Ilmeisesti Lindforsin & kumpp. oli tosiaan kannattanut maksaa (montako kymmentä tuhatta egeä?) etusivun ilmoitus jotta ei tarvitsisi esityttää mainosta kuin yhden kerran, ja silti saavuttaa uteliaitten (kuten meikäläisen) täysi huomio. Reklaami oli Tairetta.

Taiteeksi sitä ei tee sen muoto sinänsä, mainos, joka on musiikkivideo, joka on aina mainos myös. Eikä se, että siinä on huippuartistit työstäneet erinomaisen kauniin pienen ehjän teoksen, vaan juuri tuo koko happeninki sen ympärillä: ainutkertaisuus , kopioitumattomuuden illuusio, siis aitous. Siis arvokas taideteos. Wau, ihailen vilpittömästi, ih, ih, ih.

Hassua siinä on se, että vesipullorinkula on kyllä kaunis, mutta käytännöllinen tai ekologinen se ei ole. Siis ihanaa huippumuotoilua, ja ekologinen haaste säästää sen ostamisella luontoa, Itämerta suojella tai mitäseoli. Mutta mitä teet sillä baagelilla sen käyttökerran jälkeen? Heität pois vai alat keräillä niitä vitriiniin? Tarkoitan, että miten sen saa puhdistettua jos haluaa uusiokäyttää sitä?

Minä olen vesijuoppo naisihminen ja ostan aika ajoin pullollisen jotain kuplavettä. Siitä saan hyvän pullon, jonka täytän kotikaupunkini erinomaisen makuisella hanavedellä. (Me olemme kuninkaita kaikki täällä Suomenmaalla, meillä on puhdasta, kirkasta, jumalaisen makuista vettä hanassa! Koko maailmaa ajatellen se on kai jotakinkuin samaa kuin meillä olisi hanassa shampanjaa joka tiinalla!!) Sitä käytän ja puhdistan, käytän ja puhdistan, kunnes pullo menee sameaksi, sitten laitan sen pullonpalautuskoneeseen. Mutta kuinka tuo uudelleen keksitty pullo siis pidetään puhtaana?

Ehkä olen ennakkoluuloinen. Pidänhän minä muistakin Lindforsin suunnittelemista jutuista, ainakin osasta. Täytynee kannattaa Itämeren puhtautta ja kokeilla. (Näin mainos siis toimii, tahdoin tai en...)

Tuhkaa ja timatteja

2008-07-22T22:16:00.004+03:00

Sain kaksikin briljanttia, kiitän ihastuksesta mutkalla! Mutta luulen, että olisi hyvä ehkä pidättäytyä meemiä jatkamasta briljanttien ekspotentiaalisen lisääntymisen tähden. Tietysti blogejahan on pilvin pimein, joten palkittavaa kyllä varmaan riittäisi, mutta asiahan on niin, että minä olen ollut hyvin penseä tutkiskelemaan Blogistanin karttaa, enkä tutustu kuin korkeintaan yhteen uuteen blogiin kuukaudessa. Laiskuuttani tai sitten siksi, että tämän elämäksi kutsutun pelaaminen livenä on niin paljon kiinnostavampaa. Sääli sinänsä, paljon on ihastuttavia blogituttavuuksia löytynyt tähänkin mennessä (vuosi tuli täyteen heinäkuun alussa).

Tällä hetkellä tämän elämän pelin nimittäminen kiinnostavaksi on ehkä aliarvioivaa, sillä se on sekä äärettömän vaativaa että vangitsevaa että kauheaa. Työhuoneella käy sutina, muusat rettelöivät kanssani ja keskenään, en kykene työskentelemään lainkaan. Vaikeeta on. Mennään tuonne kuvan luolaan ja katsotaan mistä tullaan ulos.

Päiväkirjan sivuja, 2005, öljy pahville

Toisen todellisuuden uutisia

2008-06-26T22:25:00.002+03:00

Olen aivan otettu Hesarin kesäisestä armosta: juttusarja ihmisten näkemistä unista on aivan ihastuttava! Hyvien uutisten kertominen olisi suotavaa vastapainoa ainaisille huonoille ja vielä huonommille, mutta hyvän uutisen kertominen on hyvin vaikeaa. Mikä on tarpeeksi hyvä uutinen? Yleensä se ei ole iso asia, joten se vaikuttaa vähäpätöisemmältä kuin vastaava huono. Tässä juttusarjassa tämä ongelmatiikka onkin onnistuneesti kierretty kertomalla maailmasta jossa aamun uutiset eivät ole hyviä eivätkä huonoja. Kuvatkin tukevat unien tunnelmia hienosti, siis kyseessä on kotimaa-sivulla ilmestyvä sanomalehtijutun näköinen taideteos.

Kiitos Hesarin Kotimaa-toimitukselle!

2008-06-09T19:09:00.003+03:00

Kansalaisaktivisti Maria Kirbasovan kohtuuton käännytyspäätös on kuohuttanut mieltäni näinä päivinä. Onneksi Suomalais-venäläinen foorumikin antoi jyrkän lausunnon asiasta, ja olin kuulevinani tänään radiosta, että korkeampi oikeusaste ottaisi valituksen käsittelyynsä.

Ehdin jo manailla, että kyllä meillä on ennenkin osattu hylätä ihmisiä tavalla, joka tarkoittaa käytännössä kuolemantuomiota: vaikkapa inkeriläisten ja juutalaisten palautukset sodan jälkeen. Sitten muistin kylmän sodan aikaiset loikkarit, nuo paratiisista eksyneet lammasparat, jotka kaikki kiinnijääneet ja vainutut palautettiin riemuitsevan isähahmon hoiviin. Ehkä Maria Kirbasovalla ei ole toivoa, onhan Neuvostoliitto nyt syntynyt uudelleen. Ehkä meidän asentomme taipuu taas samaksi kuin noina aikoina, ja kaikki harhailijat palautetaan kotomaan lämpöön.

Täytyy lisätä että uusi presidentti hiukan hämää: hanen puheensa ja toimensa kun ovat toistaiseksi olleet jokseenkin tolkullisia, aivan kuin kurssissa olisi taas tapahtunut muutos. Ja sitä on hirveän vaikeata uskoa.

Ei palvelu parane jos ei väki vähene

2008-06-09T17:40:00.002+03:00

Sietämätöntä! Olen yrittänyt lueskella suosikkiblogejani, jotka olen uskollisesti pitänyt Blogilistan suosikkisivuilla, mutta nyt uudistuksen jälkeen putoan koko ajan pois kirjautuneisuudesta. En halua viittäkymmentä kertaa päivässä kirjautua sisään systeemiin!! Aioin valittaa tästä, mutta sitä varten minun pitäisi rekisteröityä erikseen blogilistan sisällä sijaitsevaan sivustoon. Naurettavaa. Taidanpa kerätä kampsuni ja kaverini pois sieltä roikkumasta ja unohtaa koko kehityksen katariinanpyörän.

Vastaisuudessa luen suosikkejani vain omien sivujeni linkkien kautta. Jostain kun keksin vielä sen urlin, joka tarjoaa satunnaiselle Työhuonevieraalleni avaimen luokseni, lisään sen sivupalkkiin.

Ja sama silmät auki

2008-06-01T21:42:00.007+03:00

Olen ollut kevään kiireyttämä pitkän pitkän aikaa, enkä edelleenkään osaa sanoa mitään muuta kuin tallentaa löydökseni edellistä tapausta koskien. Ja näidenkään tietojen paikkaansapitävyydestä minulla ei ole mitään sen parempaa taetta..hohhoijaa.
***

Koirakohu-näyttely pidettiin elokuussa 2007 Codice Galleryssa Managuassa Nicaraguassa, näyttelyn nimi oli Exposición N:o 1. Netistä löytämieni tietojen mukaan näyttelyssä poltettiin (kuka ja miten, sitä en saanut tietää) 175 palaa crackia ja unssi maria Sandinista-hymnin soidessa takaperin (täytyy tunnustaa että en tiedä mikä se on, tunnen vain Clashin biisin Sandinista, mutta tämä ei kai ole se...). Galleriassa oli riutunut kulkukoira narussa ja seinällä luki koiranruoalla kirjoitettuna Eres lo que lees (olet sitä, mitä luet). Kun tämän sain tietää, ymmärsin, etten voi oikeastaan sanoa teoksesta mitään, sillä se viittaa maan ja maanosan poliittiseen ja sosiaaliseen todellisuuteen, josta minulla ei ole kovinkaan kattavaa kuvaa. Gillermo Vargas on kertonut 18.5.2008 El Tiempo -lehden haastattelussa saaneensa idean teokseen tapahtumasta, jossa nicaragualainen addikti kuoli kahden rottweilerin raatelemana poliisin ja median katsellessa päältä.

Galleristi Juanita Bermidez sanoo, että koiraa ruokittiin säännöllisesti ja se oli sidottuna vain 3 h yhtenä päivänä, jonka jälkeen se karkasi. (Omituinen ristiriita -kuinka sitä kukaan edes ehti säännöllisesti ruokkia jos se jo karkasi) Vargas itse ei ole kommentoinut koiran kohtaloa, mutta huomautti jossain haastattelussa, ettei kukaan yrittänyt vapauttaa koiraa, antaa sille ruokaa tai kutsua poliisia paikalle. (Tämä ei kyllä pyhitä mitään). Vargaksen sanomaksi oli merkitty tällainen lausunto: "Näyttely ja sitä ympäröivä polemiikki korostavat ihmisten tekopyhyyttä, sillä kukaan ei välitä koirasta, joka nääntyy nälkään kadulla."

Nicaraguassa kuolee päivittäin satoja kulkukoiria, niinkuin varmasti muissakin maissa, joissa koiria juoksentelee vapaana. Tämä nimenomainen koira oli joidenkin tietojen mukaan jo kuolemansairas yleensäkin, eli sille ei oltu tehty mitään muuta kuin otettu kiinni ja viety sisätiloihin (mikä toisaalta voisi olla sairaalle koiralle jopa helpotus, jos sen ei tarvitse olla pakenemassa terveiden koirien höykytystä).

La Nación -lehti väitti, että koira kuoli osana teosta, joku oli ottanut kuvia näyttelystä ja julkaissut ne netissä, niissä ei ole mitään edellä mainittuja tietoja saati että olisi ollut kuvien ottajan tiedot. Vargasille on perustettu kahdetkin inhokkisivut, ja sitten tuo kirje kiertää maailmaa tehokkaasti. Vargasin väitetään itsekin allekirjoittaneen sen, minkä minä tulkitsin osoittavan hänen kokemustaan tuon kirjeen ja vastustuksen täydelliseen irrallisuuteen teoksen todellisuudesta.

Tästä tulee siis kaksi asiaa ajateltavaksi. Ensinnäkin se merkillinen paino, mikä galleriatilalla on. Jos koira kuolee kadulla, se on todellisuutta. Jos koirasta ottaa kuvan ja vie sen galleriaan, se on todellisuuspohjaista taidetta. Mutta jos koiran vie galleriaan, se ei ole taidetta, kuten jo itsekin ehätin julistamaan, vaan suuri vääryys. Tämä ei sittenkään ole paras esimerkki valaisemaan tuota näyttelytilojen mikroskoopin alaista painetta, sillä jotenkin minkä tahansa luontokappaleen vieminen näyttelyn osaksi ei jotenkin minun mielessäni onnistu tulemaan taiteeksi. Voisiko ajatella, että jos kyseessä olisi koulutettu eläin joka olisi osana performanssia, siis ikäänkuin voitaisiin kuvitella sen antaneen "luvan" hyväksikäyttöön, olemalla aktiivinen esiintyjä eikä esineellistetty elollinen olento. Edellyttäen että sitä ei kuitenkaan vahingoiteta.

Mutta miksi sitä ei saisi vahingoittaa galleriassa, kun kaduilla kuolee eläimiä, teurastamoissa kuolee eläimiä, ja maatiloilla ja luonnossa ja metsästyksessä, ja kotieläimiäkin saatetaan likvidoida liiallisen syntyvyyden tähden. Entäs rituaaliteurastukset? Tai sodan aiheuttamat tuhot ympäristölle? Tai vaikkapa rallikisojen? Pelkän maantieliikenteen? Taiteen tähden ei saa eläintä tappaa, mutta monen muun asian tähden saa. Pohjois-Karjalassa tapetaan joka ainoa susi mistä saadaan vainu, ihan vaan koska susi pitää tappaa, ja se on kivaa.

Saako taiteilijaa sitten uhkailla teoksen vuoksi? Saako ihmistä kohdella huonosti, pelotella ja jopa uhata tappaa sen tähden, että tämä on kohdellut koiraa huonosti? Löytyykö sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat valmiit tappamaan ihmisen, jotta kulkukoira ei kuolisi? Eikös siinä ole hiukan epäsuhtaa?

Ja toinen kysymys on huutomerkki: kuinka helpolla menin mukaan kiertokirjeeseen. Oli kiire, olin väsynyt, olin muissa ajatuksissa, en ottanut taustoista selvää, olin närkästynyt ja koin suurta moraalista ylemmyyttä mennessäni pikapikaa allekirjoittamaan kuohuttavan kiertokirjeen. Onko mikään edellisistä syistä hyväksyttävä, kun kyseessä on valtaisa mobbaus yhtä taiteilijaa kohtaan. Huh! Puistattavaa, miten nopeaa ja kepeää on internetin valta.

***

Niin mikä sitten on taidetta?

2008-05-13T19:46:00.002+03:00

Helsingin Sanomissa varovasti arveltiin, että tuo edellinen juttu saattaa olla myös käsitteellinen taideteos. Mitähän siitä sitten pitäisi ajatella, jos näin olisi. En tunne itseäni vedätetyksi, vaan oikeastaan olen iloinen, että ihmiset kaikkialla reagoivat nopeasti moraalisesti ala-arvoiseen tekoon taidemaailmassa.

Heti seuraava ajatus onkin: mikseivät ihmiset sitten reagoi kaikkiin vääryyksiin yhtä hanakasti? Miksi vain eläinten kärsimys (ja niistäkin lähinnä söpöjen) saa ihmisolennot takajaloilleen? Miksei lasten orjatyö ja näännyttäminen? Ja heti seuraava vastaus. koska siihen puuttuminen on paljonpaljon vaikeampaa kuin yksittäiseen ääliötekoon, jonka paikallistaminen tiettyyn paikkaan ja tekijöihin ei ole lainkaan niin arpapeliä kuin siellä jossain tapahtuvat kamaluudet. Varsinkin kun niitä ei kukaan hyvän tahdon lähettiläs saa kuriin.

Mikäli tuo nimien keräys olisi taideteko, se tuo juuri nuo ja vain nuo ajatukset mieleen. Ei tunnu kovin taiteelta minun tajuihollani.

Tämä ei ole taidetta.

2008-05-10T12:37:00.006+03:00

Liitän tähän kirjeen jonka sain hetki sitten.

Vaikka tämä tuntuu melkein liian hurjalta ollakseen totta, uskoin että tämä on tapahtumassa ja allekirjoitin, siellä oli 1, 184 miljoonaa allekirjoitusta. Toivon että sillä on vaikutusta.

Olen pahoillani että tällaisiakin ammattikunnan edustajia löytyy.

***

Vuonna 2007 "taiteilija" Guillermo Vargas Habacuc otti kadulta kulkukoiran, sitoi koiran taidegalleriaan ja antoi sen nääntyä kuoliaaksi. (Katso liitteen kuvat)

Useita päiviä "taiteilija" ja galleriavieraat katsoivat tunteetta tätä "mestariteosta", jonka koiran kuolinkamppailu muodosti. Lopulta koira menehtyi.Näyttävätkö oheiset kuvat sinusta taiteelta? Mutta tässä ei vielä ole kaikki: arvostettu taidebiennaali Visual Arts Biennial of the Central American on nyt kutsunut taiteilijan tekemään saman julman performanssin uudelleen tämän vuoden biennaaliin.Auta pysäyttämään tämä taiteen nimissä tehtävä eläinrääkkäys!Mene jommalle kummalle seuraavista sivuista:

http://www.petitiononline.com/ea6gk/petition-sign.html tai

http://www.petitiononline.com/13031953/petition.html

ja allekirjoita vetoomus "taideteoksen" pysäyttämiseksi. Lähetä tämä kirje kaikille tuntemillesi eläinihmisille. Ole kiltti.Allekirjoitus ei luonnollisestikaan maksa mitään ja aikaa siihen kuluu noin minuutti.

Blogistanin uutishuone

2008-05-06T16:17:00.000+03:00

Blogilista.fi uudisti ilmettään tänään, ja kävin äsken kurkistamassa miltä osastot nyt näyttävät. Äkkiseltään jotenkin vaikealukuisilta. Sain tietää oman blogini avainsanojen olevan ajattelu, kissat ja neuleet. Olin hiukan hämmästynyt. Olen luultavasti maininnut yhden kerran kunkin noista sanoista pähkäilyissäni. Ehkä blogilista arpookin tästälähtien kirjoittajia viisaammin heidän raapustustensa sisältöjä vastaavia sanoja?

Mot: toisella kurkistuksella avainsanat olivat muuttuneet, blogini kertookin nyt elokuvista, muodista ja tyyleistä. Hmm. Muodista en ole tainnut vielä sanoa mitään. Ehkä se on itseään toteuttava ennustus.

Tulee tuosta uudistuksesta mieleen uuden kaupan avajaiset, kun tavarat ovat vielä mikä missäkin, mutta ovet pitää jo avata. Tällä kylälläkin avattiin jouluna kauppakeskus, jonka kattoa tehtiin vielä kun innokkaimmat ostajat ja myyjät jo aloittivat tavaranpalveluksensa.

Luule minua ihmiseksi

2008-04-29T21:43:00.001+03:00

Sopivaista kevätmusiikkia on CMX:n Aurinko. Kun kaikki teutoo riimuissaan lähtökuopissaan valmiina siihen samaan hulluun aina uuteen kesään, on oikein virkistävää aloittaa taas Pyhiinvaeltajasta ja Härjistä.

*

Olen ollut ymmärtävinäni, että olevassa on paljon sellaista, mitä ihminen ei kykene hallitsemaan, tiedon piiriin siitä tulee vain vähän. Oleva on meiltä aina kätkeytynyttä. Tätä kaikkea, joka ympäröi meitä ja josta me ja meidän elämämme koostuu, ja jota me emme tule tietämään, Heidegger nimittää Maaksi. Se, mitä voimme havaita ja tietää, on meidän maailmaamme, joka on historiallista, tapahtumista, jonka Heidegger nimeääkin Maailmaksi. Teos on tavallaan paikka, missä olevaa voidaan nähdä ikään kuin paljastettuna, totuutena.

”Jos oleva avautuu teoksessa (im Werk) siihen mitä ja miten se on, niin siinä on tekeillä (am Werk) totuuden tapahtuminen.--- Näin taiteen olemus olisi olevan totuuden asettuminen teokseen tekeille (Sich-ins-Werk-Setzen der Wahrheit des seienden) (Heidegger, Taideteoksen alkuperä 1998, s.34)” Mutta tällainen taiteesta löytynyt totuus on vain ehdotus, se on yksi mahdollisuus tuhansista, eikä suinkaan yksi ja muuttumaton Totuus jostakin asiaintilasta. Totuus on pala tuota kätkeytymättömyyttä, olevaa, joka on tullut tiedetyksi noustessaan maailman näkyviin tai tullessaan ajatelluksi. Heidegger korostaa sen tapahtumaluonnetta: totuus tässä ei ole oikeellinen asia, joka on kiinnitetty tänne maailmaan ja jota voidaan ryhtyä tutkimaan tieteen keinoin. Aina jää myös kätkeytyneisyyttä, eli tapahtuminen pysyy liikeessä.

Tästä tulikin mieleen, että CMX:n sanoitusavaruutta voisi tarkastella heideggerilaisittain. Biisien sanat nousevat Maasta niin pakottoman tuntuisina, että ne näyttävät, piirtävät esiin Maailmaa, totuuksia, joita kuuntelee mielellään. Maailman raoista näkee kuitenkin selvästi enemmän tai vähemmän Maata, aika usein enemmän. Se on kiehtovaa. Siitä kokemuksesta ymmärrän, että taideteos on ehkä sitä parempi, mitä enemmän pääsee tirkistelemään Maata sen raoista. Tästä armoitetusta ominaisuudesta on sanojenvalajaa A.W.Yrjänää tituleerattu shamaaniksikin. Ei se niin kummallista ole, kun sitä ajattelee Heideggerin esteettisestä nurkasta käsin.

Täältä tihkuu tosiaviittauksia:

”Tee äärimmäinen kysymys
tee se joka päivä.
Sanojen takana valo
valo ja maailman raja”

Ja tämä säe oli jo biisissä Pyydä mahdotonta, 1990.

Vielä hauskempi on seuraavan biisin alku:
”Maailma on unesta tehty
ja pääsi jäätyy maahan kiinni.”

Vaskiperse, 1991

Mutta tässähän Maa ei esiinny niin ihmeellisenä kuin sen nyt voisi ajatella olevan, ”se kaikki mitä meille ei näytetä”, tässä Maa todella sulkeutuu ja ei päästä sitten vähääkään luokseen. Ehkä se ei ole heideggerilainen tässä tapauksessa…

Joskus käy käpy kipeästi päähän

2008-04-18T20:00:00.004+03:00

Nyt en jatka vielä Heideggerista, vaan aikomuksenani oli linkata uuteen Taide-lehteen (2/2008), jossa julkaistiin kuvataiteen tohtori Teemu Mäen erittäin hyvä ja selkeä esitys Ulla Karttusen näyttelyn saamasta kohtelusta. (Sivuaa myös Jani Leinosen Raision kanssa käymää matsia.)Uuden lehden artikkelit eivät näköjään olekaan vielä netissä, mutta siellähän kumminkin on hyvä artikkeli (Hävyttömyyden huippu, siis nimeltään) aikaisemmista taidekohuista.

Taideteos -sanan rinnalla käytetään nykyään usein myös sanaa taideteko, sillä keinoin on saatu ikäänkuin kaikkein uusimmatkin hankalasti objektoitavat suuntaukset, kuten vaikkapa yhteisötaide, mukaan ammattialan sanastoon. Näitä taidekohuja toinen toisensa perään seuratessa tulee mieleen, että taide on muuttanut positiotaan yhteiskunnassa: taide on todellakin teko. Jokainen performassi, näyttely, jokainen yksittäinen pilakuvakin on teko, joka saatetaan kokea todellisena uhkana jotakin järjestystä kohtaan.

Olen tullut kentälle mukaan vaiheessa, jolloin minusta on tuntunut, että on aivan sama mitä taiteilijat tekevät, yleinen suvaitsevaisuuden taakse piiloutuva penseys ja välinpitämättömyys sulattavat aivan kaiken yleiseen hurlumhei-sirkukseen. Pitäisikö siis sittenkin olla iloinen, että yksittäiset ihmiset, poliisi, eri uskontokunnat ja eri yhteisöt nousevat ärhäkästi takajaloilleen puolustamaan aistimiensa/aivojensa rauhaa taiteen häiriöiltä? Ihmiset näkevät, seuraavat, reagoivat. Eikö se ole hyvä? Mutta miksi tämän uuden tuulen haju on hapan?

Mikä tuo otsikko sitten on? Se on kuulumisia täältä alhaalta. Me pikku taiteilijat vaan teemme hommia, työstämme "totuutta" ja joskus napsahtaakin yllättäen koppaan.

(Se on se vanha vitsi, kun tshutktsilta kysyttiin, mitä mieltä hän on perestroikasta. Hän vastasi: se on kuin taigassa kävelisi, ylhäällä käy kova tuuli, ja joskus täällä alhaalla käy käpy kipeästi päähän.)

Virittelen

2008-04-08T23:40:00.003+03:00

Nyt pitäisi selvittää isosti itselleen ja muille, mitä tässä tehdään ja miksi ja mitä on taide ja muuta sellaista joutavaa. Herr Heidegger sotkee ja selvittää mukavasti:

"Meidän pitäisi voida päätellä teoksesta, mitä taide on. Vain taiteen olemuksesta voimme puolestaan selvittää mitä teos on." (Heidegger, 1998. Taiteen alkuperä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide)

Taide on teoksen alkuperä. Taideteos on taiteen alkuperä. Taiteilija on teoksen alkuperä. Teos on taiteilijan alkuperä. Niinhän se tietysti on: oliko muna vai kana vai ensin, kuten veistäjäystäväni kerran alkoi selvittää syntyjä syviä valuhommista väsyneenä. Siitä nähdään että ollaan kehässä, josta Heidegger sanoo ihastuttavasti:

"Meidän täytyy näin ollen käydä kehään. Tämä ei ole mikään hätäkeino tai puute. Tälle tielle astuminen on ajattelun voimaa ja sillä pysyminen sen juhlaa, edellyttäen että ajattelu on käsityötä." (s.14)

En ihan ymmärrä tuota käsityöläisyyttä mutta hyväksyn sen, kuulostaa hyvältä.

Minkä väristä on sumu?

2008-03-30T23:30:00.000+03:00

Työhuoneeni on vallannut ihmeellisin muusa mitä olen ikinä tavannut. Hän on yhtä aikaa kuuma ja kylmä, hellä ja vittumainen. Hän asettuu nöyrästi malliksi, mutta katsoo niin, etten tiedä pitääkö häntä suudella vai lyödä, pitääkö maalata hänet vai potkaista pihalle.

Katson maisemaa ikkunasta ja näen sumussa hirveästi värejä, nuo kun saisi kuvaan. Vai pitäisikö sittenkin olla kova paljastava valo, autius maiseman yllä. Vai kahtiajako kuvaankin, molemmat puolet, vastakohdat jotka eivät aivan vstaa toisiaan.

Edelleen ottaa päähän

2008-03-28T22:08:00.004+02:00

Kun nyt kävi niin, että Ville lähetteli Mintulle aina välitunneilla pikku kirjelippusia, joihin oli piirrellyt kaikkia hävyttömiä kuvia, joille he yhdessä hihittelivät. Mutta sitten Minttu sai päähänsä kertoa niistä opelle, niin opettaja tietysti heti kysymään Villeltä että sinäkös niitä lähettelit, johon Ville hätäpäissään vastasi että enhän minä. Mutta kun opettaja on varma että nyt se Ville kyllä valehtelee ja sanoi sen ääneenkin, ja sanoo vielä että tämä on kyllä nyt niin paha juttu että nämä laput pitää viedä opettajanhuoneeseen ja näyttää kaikille. Minttua alkaa nolottaa ja hän yrittää perua, että eihän niissä lippusissa ollut edes mitään ihmeellistä. Mutta opettaja ei kuuntele vaan jyrisee, että pahintahan tässä oli että Ville valehteli, tietääkös Ville mitä valehtelusta seuraa. Siitä erotetaan koulusta.

Koko luokka siitä ihmettelemään ja varomaan sydän syrjällään ettei koskaan joutuisi mihinkään tilanteeseen, jossa on PAKKO puhua aikuisten totta kun kysytään mitä tahansa ihan omaa juttua, joka ei liity edes koulutyöhön, sillä mitä siitä nyt tulisi jos kaikki erotettaisiin koulusta semmoisten juttujen takia mitä he tekevät vapaa-ajallaan. Huh huh, onneksi aikuisten maailmassa ollaan järkeviä ja osataan erottaa työasiat ja yksityiselämä toisistaan.

Ah tätä hurskautta 2

2008-03-21T21:40:00.002+02:00

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan. Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi' kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä." (Matt. 7: 1-5)

Laitan tämän linkin oikein kun Blogger niin suo taas jonakin päivänä (tänään ei pelitä):

http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Kanervan+osallistuminen+Tuomas-messuun+poiki+uhkauksia/1135234970980

Ah tätä hurskautta

2008-03-16T21:49:00.003+02:00

Oli aika jolloin ihmisillä virassa oli olemassa julkinen minä ja yksityinen minä, ja näitä kahta ei sotkettu. Ei itse saatikka lehdistön taholta. Juoruja oli kaikenlaisia, mutta tuskinpa se oli esteenä virassa toimimiselle. Nyt näyttäisi siltä, että ihmisille sallitaan vain yksityinen minä, ja voi sitä joka kunnianhimonsa tähden hankkiutuu semmoiseen hommaan, että häntä katsotaan. Se on sitten 24/7 -paikka median hihnassa se.

Joskus nuorena ajattelin, että tuon törkylehdistön täytyy pian kaatua omaan mahdottomuuteensa, eihän kukaan jaksa enää kauhistella salasuhteita ja eroja ja yhtymisiä, maailma on muuttunut, ihmiset ovat vapaita. Eipäs aikaakaan niin voi kauhistus: vielä sitä samaa sontaa vaan painatetaan ja jotkut omituiset sitä lukevat ja ilmeisesti otetaan taas oppia suuresta ja mahtavasta jenkistöliitosta, sieltä kun se Viisaus tuntuu nykyään tulvivan. Otetaan sitä fundamentalistis-perverttistä oppia että tämähän on ihan kamalaa ja pöyristyttävää että kansanedustajilla ja ministereillä ja liikemiehillä on sellaisia vinkeitä että ne haluavat yhtyä toiseen sukupuoleen (taikka samaan, ihan sama)! Onhan se nyt ennenkuulumatonta että virkamiehellä voisi olla libido! Ja siitä saadaan lisää vettä vesilasiin ja sinne oikein myllykin pyörimään, voi myrskyä. (Soi, tuuli, poskes halkaise!)

Ja sitä sitten kaikki kansa ihmettelemään ja (entisaikaan vakavastiotettavina pidetyt) päivälehdetkin päivittelemään, että voiko tuollainen vaarallinen perverssi enää toimia tehtävissään ollenkaan, hänhän on arvostelukyvytön ja valehtelija ja ties mitä hunninkoa. Itsehän me emme koskaan tee MITÄÄN sen kaltaista, emmehän? Kerrothan sinäkin ihan kaikille avoimesti ja mitään salaamatta, jos joku vaan hoksaa kysyä, mitä teit äsken vessassa, ketä katsoit bussissa, kenelle lähetit kännipäissäsi tekstarin, ja ennenkaikkea: missä tapasit nykyisen hoitosi.

Fuck on, Foucalt!

Meitä pelottaa

2008-03-05T13:55:00.006+02:00

Mitenkä tämän nyt muotoilisi.

Siis me luulemme, että olemme riippuvaisia Venäjän öljystä. Venäjän kanssa pitää olla kaveria, jotta iso paha Putin-klaani ei panisi hanoja kiinni niinkuin he kyykyttävät Ukrainaa. Olisi ihan kamalaa joutua öljypulaan, energiapulaan eli sähköpulaan, kun koko maa toimii vain ja ainoastaan sähköllä. Lehmiäkään ei voi lypsää ilman sähköä, kuten opimme männätalvien lumimyräköistä. Oikeasti se olisi todella vakava paikka. Siis:

1) Pitäisikö keksiä omat hanat, jotta emme olisi todella niin riippuvaisia arvaamattoman äitipuolemme mielialoista? Tämä on erittäin ilkeä kysymys, sillä Pyhän Talouden jatkuvan kasvun edellytyksillä tuulivoima ja vesivoima eivät tule koskaan riittämään. Ja fissioenergia...no niin. Minä en tule unohtamaan Tshernobyliä, vaikka päättävä väki näyttää unohtaneen sen aktiivisesti. Siis mikä energia jää jäljelle?
(Fuusioenergia, joka vielä tulee jonakin kauniina päivänä. Pelkäänpä silti että se aiheuttaa tullessaan mullistuksia ja ehkä sotiakin, mutta se on nyt toinen juttu.)

2) Luuletteko te, että Putinille olisi oikeasti mahdollista sulkea hanat länsimailta? Venäjä on kapitalistiriistäjävaltio, joka riistää itseään. Se ryövää itseltään luonnonrikkauksiaan ja myy ne raakana ulkomaille, ja sillä rahalla rypee maan eliitti tämän vuosikymmenen ja ehkä seuraavankin. Mutta mitä sen jälkeen tulee, sitä ei tiedä kukaan. Kun uusiutumattomat luonnonvarat alkavat ehtyä, ei Venäjällä ole enää mitään. Se ei rakenna itseään, se vain myy itseään pois. Jos myytävä loppuu, se maa loppuu, koska siellä ei edelleenkään ole tarpeeksi edes sitä perusstruktuuria, mitä tarvitaan kansakunnan elämän riittävään ylläpitämiseen.

- Kyllä me nyt vaan luulemme, ja siksi nuolemme uutta tsaarinpoikaakin oikein kunnolla, oi SLUURRRPSSS herra Nallekarhunen!

Viime sunnuntain - tämän viikon alun aikana on ehkä ollut taas jokin vaa'ankielitilanne maailmanpolitiikassa, joten sen lisäksi että meillä pääministeri nuoleskeli uutta presidenttiä: "Venäjän kansan selvä enemmistö tukee Putinin politiikkaa, kyllä se käy tuosta vaalituloksesta ilmi"(HS 4.3.2008), Euroopan eri virkamiehetkin nuoleskelivat huolissaan tai lohdutukseksi toisiaan. ("Olen iloinen, että tulimme samaan lopputulokseen kuin Suomen pääministeri, jota arvostan kovasti, [Euroopan neuvoston vaali]tarkkailijaryhmän johtaja Gross sanoi." HS 4.3.2008)

Venäjän vaakunassa on räjähtänneen näköinen kaksipäinen varis, joka onkin Neuvostoliitto-niminen fenix-kana, joka nousee tuhkastaan todella nopeasti edellisen burn-outinsa jälkeen. Ja täällä Euroopan Unionissa sitä, mitä ennen nimiteltiin pelon ja vihan sekaisin tuntein kommunistiseksi diktatuuriksi, sanotaan nyt "erilaiseksi demokratiaksi kuin mihin lännessä on totuttu". Ollaan kavereita, ollaanhan Vovka?

Valaistuksen paikka

2008-03-05T13:46:00.003+02:00

Tämä video on niin hieno, että oli napattava se Eufemialta sellaisenaan. Ja sanon samoin kuin hän: katso tämä video loppuun asti (kesto 8 min.), se ei ole taideteos eikä tirkistelyä.

Edit illalla. Olen pohtinut tuota videon antamaa ymmärrystä koko päivän. Siis tämän ihmisen oma kieli tulee lähelle kuva- ja tanssitaidetta, hyvä esimerkki on lipunliehutus-kuva. Juuri se on tarkoituksena kun taiteella sanotaan pyrittävän hahmottamaan erilaista kokemisen tapaa, mutta on huikeaa saada kädenojennus "toiselta puolelta", todellisesta toisin kokemisesta! Videon henkilö on niin sanotusti autistinen, mutta tästä lähtien taidan käyttää tätä vajavaisuuden ilmausta lainausmerkeissä, koska kyseessä ei näemmä olekaan vajavaisuus vaan erilainen kieli ja maailmanhahmotus.

Katso ja näe

2008-02-29T18:13:00.004+02:00

Nyt olen nähnyt Sen, siis Smedsin & ansamblen Tuntemattoman sotilaan. Sehän on visuaalisesti aivan häikäisevä! Dramaturgisesti ei niin hyvin pysy kasassa, joitakin aivan käsittämättömiä kuolleita hetkiä, joista en tullut ymmärtämään, pettikö teknikka vai pitikö siinä muka sisäistää jotakin pitkään ja hitaasti. Tavallaan koska Rokka saa niin paljon käsittelyaikaa teoksessa, olisin toivonut jotakin uutta lähestymistäkin Rokan tarinaan. Mielestäni toteutus on jopa uskollinen Linnan teokselle, ainakin siinä määrin, mitä uskon kirjalijan itse tarkoittaneen teoksellaan. Siis että ohitetaan se vastenmielinen palvonta ja kaavaksi muodostunut lähestyminen. Voi olla että kaikki eivät osaa ulkoa vuorosanoja, mutta luulisin, että aika moni osaa, joten niiden toistaminen sellaisenaan tekee aina jotenkin etäännyttävän vaikutuksen, mennään väkisin siihen Ainoaan ja Oikeaan Lukutapaan. Sitä olisi voinut murtaa mielestäni vielä enemmän, muuttamalla kertakaikkiaan suurimman osan vuorosanoista. Mutta visuaalinen ja performanssin omainen toteutus on aika huikeaa tykitystä. Löysin tässä vaiheessa vasta Tekijäin blogin, jossa ei kylläkään suurin osa klipeistä toimi.

Ei genitaaliahdistuneille eikä 11-15-vuotiaille

2008-02-21T21:18:00.005+02:00

Kosketus. Öljyväri kankaalle, 2008

130 x 200 cm

Muuten hyvä, mutta koko pääidea jäi vajaaksi tässä versiossa (tämä on jo kolmas), sillä naisen pitäisi koskettaa ihan varovasti miestä siivellä, mutta eleestä tulikin täysin torjuva. Äh. Eräs kollega katsoi tuota ja sanoi sangen provosoituneena, että tyypillistä, että nainen on tuolla tavalla silvottu ja miehellä on vaikka kuinka paljon käsiä. Näkökulma yllätti minut, en itse ajatellut naista silvottuna vaan maagisesti mutantoituneena. Ajattelin sitten että laitan miehellekin käpälän, ettei nainen olisi yksin avuton. Sillä tässä en tarkoittanut esittää sukupuolten valtataistelua enkä genderin ahdistavuutta vaan kahden ihmisen välistä halua, epäröintiä, toivomista ja muuta sellaista, ja koskettamisen vaikeutta. No vaikeeta siitä tulikin joo. Minä tietysti kuvaan tilanteissa miestä ja naista kun olen kaikesta huolimatta niin hirveän hetero.

Naisen jalkojen väliin upposi tuollainen mahtava luola, johon voisi tehdä unimatkan alisiin. Joku oli kuulemma kääntynyt ovelta pois kun oli ensimmäisenä iskenyt silmänsä miehen genitaaleihin. Miten lie osannutkin.

Tämä teos on omistettu tragedian muusalle.

Näyttelykuvia

2008-02-15T21:39:00.004+02:00

Kosketus. Öljyväri kankaalle, 2008

Olemisesta ja ajasta, osa IV. Installaatio, 2008; jousipatja, liivate, akryyliväri

Kosketus. Öljyväri kankaalle, 2008

Olemisesta ja ajasta, osa III. Installaatio, 2008; nenäliina, pieluskirja, ihokivi, hanskat

Halu. Öljyväri kankaalle, 2008

Olemisen tapaa. Öljyväri kankaalle, 2007. (pieni maalaus)

Olemisesta ja ajasta, osa II. Installaatio, 2008; zetorin rengas ja nyplätty pitsi

Olemisesta ja ajasta, osa I. Installaatio, 2008; leipäpussinsulkijat

Ilmestys. Akryyliväri kankaalle, 2007

Halu. Öljyväri kankaalle, 2008

Olemisesta ja ajasta, osa II. Installaatio, 2008; zetorin pyörä, nyplätty pitsi

* * *
Tältä siellä näyttää, hillittyä ja hallittua. Olen hieman ihmeissäni tuloksesta, sillä edellisessä näyttelyssäni roikkui lakanoita joka paikassa ja repaleiset akvarellit rellottivat seinillä. Mutta tämä oli laitettava kyllä näin, koska tuo installaatio oli niin tiukkailmeinen.

Olen onnellinen, pidän näyttelystäni.

Ei kuvia tänäänkään.

2008-02-10T23:52:00.000+02:00

No niin hyvää päivää, ajattelin viimein vilauttaa näyttelyäni, mutten saa ilmestymään mitään palkkia, johon lisätä kuvia. Tämä on mielenterveydelle tuhoisaa. Juuri kun olin keräämässä kotioloissa raivoa mennä paiskaamaan digiloota myyjän naamalle, että tee tuolle viipalesoossille jotakin, tämä loota alkoi toimia kuin...hmm, ei nyt enkeli, mutta kuitenkin. Printteri tulostaa, muttei suostu kopioimaan, sillä sen mielestä musta purkki on asennettu väärin. Eikä auta mitään, että kerran päivässä huudan sille, ettei minua toosan mielipide väripurkkien asennoista kiinnosta hiukkaakaan, varsinkaan kun se osaa kuitenkin tulostaa ihan normaalisti. Ei auta. AAARRRGHH!

Niin se turvavyön vastinkappale oli myös tällainen nykyajan juttu: ei uutta vastinkappaletta saa, ehei. Piti tilata koko turvavyö, ja poistaa entinen kuskin tuolia myöten ynnä asentaa sinne jonnekin pilotin tuolin ja ohjaamon kuoren väliin joku hemmetin räjähdyspatruuna, joka tarvittaessa lennättää sankarittaren maatakiertävälle radalle, jos niin kova paikka tulee eteen, ettei tavan turvavyön puristelu riitä. Oi kiitos ja kaksisataa euroa!

Inbjudan till utställning

2008-02-05T22:42:00.000+02:00

Tässä pähkäilen, osallistuako Suomen Taiteilijain 113. näyttelyhakuun. Tai siis lähinnä, onko varaa. Jurytysmaksu kepeät 40 egeä. Ja ne onnelliset, jotka valituiksi tulevat, saavat kustantaa teosten kuljetukset näyttelyyn ja takaisin, sekä halutessaan vakuutukset kattamaan kuljetukset, varastoinnin sekä itse näyttelyn -järjestäjän toimesta ei ole vakuutusta. Jos haluaa takaisin jurytykseen lähettämänsä kuvat, on palautuskirjekuorikin kustannettava itse. Melko reilua taas kerran. Minua ei koskaan hirveästi naurattanut se Kummelin Artisti maksaa -juttu, kun se nyt vaan on todellisuutta. Siinä tsoukissa kyse oli muistakseni muusikoista. Ihmettelenpä, onko muusikoilla sellaista, että he maksavat siitä ilosta, että pääsisivät esiintymään johonkin, ja matkakorvauksia tai päivärahoja kyselevä saisi vain kohonneita kulmakarvoja vastaukseksi...No joo, blaa blaa. Sama kuin kysyä Venäjällä "Miksi?"

* * * * * * *

Tapasin männäviikolla (...) yhden exän, ensimmäistä kertaa vuosien ja vuosien jälkeen. En nähnyt hänestä minkäänlaista unta jälkikäteen. Outoa. Luulisi nyt jotain nousevan tajunnan pohjamujuista, mutta ei. Olipa ontto tapaus?

* * * * * * *

Joskus olen vähän liian Daideilija, sanoi Kirjallisuusjaos. En tiedä, olenko vienyt verokorttini duuniin tänä vuonna. Muistan tehneeni sen, mutta voi se olla viime vuoden muistokin. Tänään en edes huomannut olevani poissa normaali-ihmistasolta, mutta se kävi selväksi, kun käytiin autokorjaamolla seuraava keskustelu:

-Pitäisi saada uusi turvavyön tuo kappale, mihin se vyö pannaan.
-Ai siis vyö vai se vastinkappale?
-Niin, semmoinen vastinkappale sitten kai.
-Mikä auto sulla on?
-Ford. Eiku Opel!
-Joo-o...Mikä malli?
-Een muista...(hyvä kun en sanonut että valkoinen)
Korjausmies ontuu ovelle katsomaan.
-Vectrahan tuo on.
-Ai niin!
Korjausmies linkuttaa takaisin tietokoneelle.
-Mikähän moottori siinä on?
-?? Öö, siis oisko yks piste kasi?
Korjausmies miettii hetken.
-Parempi kai tarkistaa...
Korjausmies ontuu ulos asti ja tarkistaa rekkarin, ontuu takaisin sisälle ja katsoo rekisterikeskuksen tiedoista. Onneksi hän ei kysy osaanko ajaa sitä autoa...

Edit.6.2.2008
Mainittakoon, että yleensä kun pääni toimii kuten pitää, osaan kaikki tarpeelliset tiedot siitä kaarasta, jopa rekisterinumeron.
Tajusin vasta illalla, ettei se miesparka tosiaan edes yrittänyt kysyä rekkaria, turhaa se varmaan olisi ollutkin. En tiedä mikä meni. Eihän siellä ollut kukaan edes ilman paitaa.

Tuuli käy kylmästi

2008-02-01T14:04:00.000+02:00

Täällä ollaan taas, hengissä hyvinkin. Ripustaminen menikin yllättävän joutuisasti, olin ladannut ylenpalttisesti energiaa siihen tapahtumaan, ja energiaa riitti sitten kaikenlaiseen pörräämiseenkin. Ja sitten nukuttiin pitkään ja hartaasti. Ja sillä välin, voi kauhistus, lunta on tullut puoli metriä ja järisyttävän huonoja työttömyysturvaohjeistuksia ja ties mitä.

Että taiteilijoille (tai tutkijoille ja em. alojen väleillä liikkuvalle prekariaatille) ei tarvitse maksaa työttömyyskorvausta, mikäli on alan koulutus, omistaa pensselit ja vuokrasopimuksen työhuoneelle, mikäli kuuluu alan ammattiliittoon ja hakee (!!siis ei edes tarvitse saada!!) apurahoja. Tässä ei riitä huutomerkit ilmaisemaan ajatuksiani. Tultasyöksevä lintu kertoi asiasta ajallaan ja hänen kauttaan pääsee katsomaan Hesarin juttua asiasta. (Minkätakia HS:n arkistoon ei pääse ilmaiseksi?)

TATUSOTU on sivusto, jossa käsitellään taiteilijoiden ja tutkijoiden ynnä muiden työkkärin & Kelan rattaiden väliin putoojien asioiden ajoa.

Tervetuloa Halun valtakuntaan

2008-01-26T21:37:00.000+02:00

Käykääpä tsekkaamassa jos satutte kylille:

Kutsun ja julisteen loi graafinen suunnittelija Jarkko Hyppönen

Minä tästä lähden ripustelemaan näyttelyä. Tunnelma on kuin ensi-illan edellä, jos tiedätte tunteen. Että kaukana kavala maailma, eipä paljon muuta mahdu päähän kuin se oma tuleva rykäisy. Ja se on sekä hyvässä että pahassa.

Oraakkelimeemi

2008-01-24T22:53:00.000+02:00

Ja koska tässä vaiheessa näyttelyaikataulua ihminen ei voi sanoa enää mitään viisasta (koska se on sanonut jotain viisasta?), paljastetaan, että kävin minäkin oraakkelin luona. Ei ollut minun ideani, Dorian sen aloitti! Tai Alcinoe.

1. Mikä minun nimeni on?

-Rauna. (ai sellainen metsän henki? miksei.)

2. Missä asun?

-Tiibetissä, vaikka epäilemättä kuvittelit toisin. (epäilemättä.)

3. Mikä olen?

-Olet minun asiakkaani. (varsin kyynistä.)

4. Mikä on ollut kaikista tärkeintä elämässäni?

-Potenssi. (noh, noh! noh, myönnetään...)

5. Mikä on ollut turhinta elämässäni?

-Laiskuus. (touché!)

6. Mikä on arvokkain asia elämässä?

-Rakkaus on arvokkain asia. Ja läheisyys. (mmmm...autuasta taustahyminää)

7. Miltä näytän?

-Hyvältä. (viisas on tämä oraakkeli, niin hyvä ja tietäväinen)

8. Miltä tunnun?

-Vanhalta viinalta. (mitä!?)

9. Miltä maistun?

-Koipallolta. (!! perun sanani! hulluhan tämä oraakkeli on! Apua mistä päästä maistun koipallolta..?)

10. Miltä tuoksun?

-Lanttulaatikolta. (kiitti vaan, nyt meni kyllä katu- ynnä työhuoneuskottavuus!)

11. Missä minun kuuluisi olla?

-Sateella, sängyssä, takaapäin. (kyllä!)

12. Mikä minun kuuluisi olla?

-Vilkkuvat ledit ja jumputtava musiikki, mutta ymmärräthän, etten voi tähän ahtaaseen tilaan asian kokonaiskuvaa mahduttaa. (Karvanoppakaara? Laivan disko? Tää on jotain syvällistä vissiin.)

13. Mistä minut löytää?

-C-talosta. (Taas tuli arvonalennus, tähän asti olen ollut b-luokkaa, edes.)

14. Minkä ikäinen olen?

-Ulkonäkö voi pettää, muista se! (Oletkos siinä, hävitön!)

15. Mikä minun sukupuoleni on?

-Kyllä se naiselta vaikuttaa. (Joo, mutta oikea vastaus edelliseen ja tähän kysymykseen olisi ollut "parikymppinen sälli". Ei tääkään kaikkea tiedä.)

16. Montako henkilöä minun pitäisi haastaa tähän?

-Niin monta että tarvitset varpaat avuksi. (Ääh, varpaat on varattu, ohjaan jumputtavaa ledvilkkuisaa p-rallikärryäni pidellen varpaillani karvapäällysteisestä ratista, en viitsi laskea kuin eturaajoilla, kiitos.)

+Oma ekstrakysymys:
Saavutanko työssäni sen mitä tavoittelen?
-Huonomminkin sillä voisi mennä. (Öö, eipä ole elämäntyöksi kovin rohkaiseva arvio.)

Kiitos nyt kumminkin arvon totuussuu.
Ketähän kiusaisin tällä tärkeällä opinkappaleella? Täytyypä vetäytyä mietiskelemään.

Ensi vuoden euroviisuvoittaja!

2008-01-24T22:42:00.000+02:00

Ensi vuoden euroviisuvoittajan voittovideo pääsi livahtamaan Youtubeen. Taattu hitti, käyttöohjeet ja kaikki (dance, love, come)!

Peter Nalitch niminen heppu hurmuroi ja renkutus tarttui naururyppyihin Pagistaanista.

http://www.youtube.com/watch?v=AOzkN8dHnjk Lisään tähän suoran osoitteen, sillä tänään tämä ruutu ilmoitti ettei ole enää käytettävissä, mutta Peterrrrr on niin hurmaava, että hänen täytyy kyllä olla vaan käytettävissä!

Tilannekatsaus

2008-01-20T18:24:00.000+02:00

Nyt ei pidä katsoa toisten tekemisiä enää ollenkaan ettei mene vallan pois tolaltaan (tarkoitan toisten kuvataiteilijoiden duunien katselua). Tässä ei nyt ole varaa menettää enää päätään, sen verran vähän aikaa ja paljon tehtävää. Jäätävän rauhallisesti tässä viettelen kotisunnuntaita, mutta ei auta pörrätä: olen kaiken stressin keskellä tietysti sairastunut johonkin vihreää-nenäeritettä-&-uuvutusta -tautiin. Siis en minä enää tajua millä nimellä näitä tauteja pitää kutsua, kun minusta tuntuu että minulla on kolmeakymmentä erityyppistä nuha-kuumeehko-flunssa-versiota. Joka tapauksessa, en toivo keuhkokuumetta, pakko levätä, ainakin yksi päivä. Ääneni on kuin Paula Koivuniemellä, auts.

Huomenna pääsee maalaamaan, jee! Salaperäinen sukellusmies saa ympäristön tummennusta ja siipikuva vähän säätöä. Maltan tuskin odottaa että pääsen niitten kimppuun. Luojan oma maailma on todellisuutta kutsuvampi. Joskus.

Paku on varattu, ja vapaaehtoinen kuski ilmoittautunut (vau!). Avajaisia en ole ajatellut vielä sekuntiakaan. En ajattele nytkään, täytyy kuulemma hoitaa nämä kuningattaren velvollisuudet ja säätää pikkuprinsessojen kruunuja.

Työläiset

2008-01-17T19:25:00.000+02:00

Huoltomies kävi työhuoneella päivänä muutamana jonkun tarkastajan kanssa ja haeskeli sammuttimia. Haahuilivat huoneeseenikin niitä etsimään. Meinasin sanoa hänelle että ei minulla ole kuin näitä liekinheittimiä, mutta miesten luotua katseensa seinille heidän ilmeistään päätellen he tajusivat sen sanomattakin. Mutta sitten eilen huoltomies tuli uudestaan, koska oli huolissaan siitä miten kylmässä minun pitää töksennellä. Ja rassasi patterit kuntoon, ihan tuosta vain. Ihmeellistä, melkein synnillisen mukavaa kun ei tarvitse pukea viittä paitaa päällekkäin. Ajatella että maailmassa on vielä noin helposti korjattavia asioita, ja reiluja työläisiä jotka osaavat ne myös korjata!

Näyttely lähestyy ja paniikki yltyy. Maalaan yhtä työtä vimmassa, onneksi se sujuu hyvin. Olen ollut siihen tyytyväinen, se on se sama aihe, josta olen tehnyt jo usean version. Kosketus, herkkyys, halu; valo ja pimeys. Metamorfoosi tai maaginen realismi. Mutta. Tänään kun iloisena ajattelin ettei ole valmistuminen kaukana, ja menin katsomaan kauempaa, näin yhtäkkiä sen aivan uusiksi. Voi jösses, asetelma on hirveä klisee! Häpesin hetken syvästi kuviteltujen pilkallisten arvioiden edessä, kuvittelin kuinka näyttelyyni tulee Taiteen Keskustoimikunnan Salainen Kliseerikoskomissaari ja takavarikoi koko duunin! Sitten hengittelin hyperventilaatiot pois ja kerroin taas kerran itselleni, että se nyt vaan on tehtävä kun minä haluan! Ei oo helppoo.

Siitä keveydestä

2008-01-13T13:04:00.000+02:00

Mieheni rakastajatar tuli käymään työhuoneella, suloinen pehmeä pyöreä nainen, huulet kuin ruusunnuppu. Katseli duunejani, ihmetteli sänkyä. Se on hankittu erästä installaatiota varten, mutta tietenkin käytännöllinen muutenkin. Sanoin hänelle, että mikäs ateljee se sellainen on, missä ei sänkyä ole. Hän löysi kirjan, jonka päällinen on intohimonpunaista samettia, mustat sivut.

-Mikä tämä on?
- Sellainen pieluskirja, tiedätkö? Hän selaili sitä silmät tuikkien.
-Ooo..! Minä haluan samanlaisen! Sinä olet varmaan sitonut tämän itse? Voisitko tehdä tämmöisen toisen?
-En minä samanlaista halua tehdä, mutta samantapaisen kyllä -muttei juuri nyt. Näyttely painaa päälle. Olin pyyhkimässä siveltimiä kankaaseen. -Haluaisin piirtää sinua, mitä luulet? Ehditkö malliksi vähäksi aikaa? Kysymys vallan viattomasti esitetty, mutta hän tajusi ilkikurisuuden.
-Jaa-a, niin, miksei. Minulla on muuten viiniäkin, eikö se kuulu asiaan?

Ajattelin että tästähän saadaan oikea elokuvan kohtaus, sitten tuli hyvinkin sabinamainen olo, ja yritin muistaa, miten Olemisen sietämätön keveys -tarinassa se kohtaus meni. En kylläkään muistanut, mutta ei se haitannut.

Päivän riemastus

2008-01-05T17:56:00.000+02:00

Jukka Itkonen on aivan armoitettu sananiekka, hän ja Ilpo Tiihonen ovat lapsellisen elämän ilahduttajia kaikissa merkityksissään. Löysimme lasten kanssa viime vuonna ilmestyneen runokirjan Taikuri Into Kiemura, jossa on Christel Rönnsin hedelmäisen kiekuraisen kutittavan koukukas kuvitus (Otava 2007). Tämä runo nauratti moneen kertaan (asiaa parantaa se, että osaan lausua savoa/ pohjoiskarjalaa sujuvasti):

Hemmo "Hemppa" Harakainen, rockmuusikko

Äetimuorin luvalla
synnyin mualimaan Juvalla.
Ensimmäinen sanani,
no helekutti, voe tok,
oli HALLELUJA!
Toenen sana oli ROCK!

Muutin mualta kaupunkiin,

skitta roekkuu naulassa.

Kilon verran riipuksia

killuu minun kaulassa.

Kuin kala pesuvatissa

pyöriskelen statissa.

Buariloissa hengailen,

bändin kanssa svengailen.

Pärstä niinkuin peikoilla

käyvään lavakeikoilla.

Pommit jyskää lavalla

ihan kelepo tavalla,

savukone rohisoo,

önkä ilimaan tohisoo.

Nuama maskin takana

öräjän kuin pakana.

Eipä sitten muuta kun

hart rock ja halleluja!

Pakkaspäivä

2008-01-04T22:15:00.000+02:00

Kas vain, pakkasta on, niinkuin silloin muinoin kun oli talvia. Ei vaan, kyllähän kylmää on ollut silti. Työhuoneellakin on ollut tuommoista 13 astetta. Viime talven jotenkin sinnittelin, tämän martaan alussa lopulta älysin ottaa autolämmittimen käyttöön. Siitä vaan lähtee yllättävän raju humina, vaikkei sitä ymmärrä meteliksi paikanpäällä, mutta työhuoneelta lähtiessä korvat soivat kuin olisin ollut konsertissa. Outo taajuus sekoittaa korvani. Mutta lämmittää pitää, ja kuuloa varjella, siispä pitää samalla kuunnella musiikkia napeista.

Pidän kahvimaidoa ikkunan välissä, koska ateljeetani ei ole varustettu jääkaapilla. Maito oli tietysti jäätynyt, revin purkin auki ja hakkasin ruuvimeisselillä jäämaitokokkareita kahviin. Ilma oli kirkas ja tuore, sopi hienosti Arvo Pärtin Spiegel im Spiegel -teokseen. Samalla vääntelin sormeni kipeiksi rautalankakiekuroita ja järjestin niitä oikeaan järjestykseen, niitä on satoja. Kyllä elämä on sitten hauskaa!

Lapsuusmuistelo

2008-01-01T22:22:00.000+02:00

Tämä meemi tuli Sokean kanan kautta, ja koska en ole toistaiseksi aiemmin lapsuutta muistellut, aihe tuntui kiinnostavalta, varsinkin tällaisten aineellisten kiinnekohtien kautta. Näistä tulee hauskasti selkeitä ajankuvia.

Lapsuusmeemi

Kampa
Ala-asteella näin miten isot tytöt (kuudesluokkalaiset) pitivät takataskussa kampaa, jossa oli pitkä varsi joka sitten pisti farkun taskusta ulos. Sellainen piti sitten saada, ja farkut sitä varten.

Nenäliina
Nenäliinoja ei kai meidän kulttuuriimme kuulunut, kaikki niiskuttivat ja pyyhkivät hihoihinsa, mummoilla oli kangasnenäliinat.

Lintu
Minulla ei ole mitään erityisiä lintumuistoja, niin että linnut ovat osa äänimaisemaa. Satakielet sulostuttamassa mitä proosallisempia pajukkotaipaleita. Lokit, tiirat ja kuikat järvellä, kesäyöt:

Järvi
Se on kaikkeni, sieluni. Minun on saatava edelleen asua sen rannalla, on saatava nähdä kirkasta vettä, saaria, luotoja, lokkeja, pilviä siitä kuvastumassa -tuhansin, loputtomin variaatioin kuin rakastetun hyväily. Viekää minut autiomaahan ja kuolen kuin intiaani vailla toivoa siintävistä ulapoista. (Pohjanmaakin riittää…)

Harmooni
Kouluni, ala-asteeni kuten silloin sanottiin, oli sellainen jota äitinikin oli käynyt. Meillä oli joitakin samoja opettajiakin. Epäilemättä kalusteet olivat samoja myös. Minulla on sellainen mielikuva kuin olisin käynyt kouluani 50-luvulla, mutta elänyt 70-lukua. Jokaisessa luokassa oli jykevä urkuharmooni, jota käytettiin musiikkituntien säestyksenä. Ensimmäinen opettajani oli herttainen Siiri Angerkosken oloinen mummeli, jonka harras veisuu sai ’Jänöjussin mäenlaskun’ kuulostamaan melko samalta kuin ’Soi kunniaksi luojankin’. Harmooni puhkui ja pedaalit poukkuivat.

Kello
on aina ollut viholliseni. Lapsuudessa se jo ahdisteli minua, pelkäsimme kavereitteni kanssa mielettömästi myöhästymistä. Oli hirveä rangaistus tulla niin myöhään, että joutui seisomaan luokan ulkopuolella aamunavauksen ajan ja sitten tulla vasta luokkaan kaikkien porautuvien katseitten seuraamana. Olen silti aina ollut patologinen myöhästelijä, mikä kertoo minusta nolostuttavan asosiaalisen puoleni. Mutta vihasin kelloa ja erityisesti rannekelloja (kaikki tytöt halusivat rippilahjaksi kullatun metallirannekkeisen kellon –paitsi minä) niin paljon että yläasteella minulla oli kellotaulu kiinnitettynä metalliketjulla housunlenkistä taskukellona. Siitä lähtien en rannekelloa ole paljoa käyttänyt. Jossain vaiheessa minulla oli kyllä iso venäläinen sukelusvenekuvioinen kello itse tehdyssä nahkahihnassa. Nyt on känny ja siinä on kello. Ei tarvitse kiinnittää itseensä tuota aika-orjuuttajaa, mutta ajantieto kulkee koko ajan mukana, mihinkäs siitä pääsee. En muuten myöhästele enää tässä elämässäni.

Oksentaminen
Aloin hyvin pienenä jo voida pahoin autoissa. Dramaattinen kerta oli matka isoisän hautajaisiin, minulla oli upouusi maxipituinen takki jotain ihmeellistä lakka-muovimateriaalia, pvc:n esiäitä. Se oli tulipunainen, äidillä oli musta samanlainen. Olin todella ylpeä muotitakistani. Ja oksensin taksissa matkalla hautausmaalle. Takkia ei voinutkaan pestä millään, niin että oksennuksen haju olisi lähtenyt pois. Kertakäyttöiseksi jäi se takki, katkeraa oli.

Mummo
Mummo oli mielestäni näkymätön ja kuulumaton olento, joka näin jälkiviisaudella käsitettynä oli vain normaali vaimoihminen. Ei hän koskaan ollut mukana tekemässä mitään hauskaa, mutta sapuskaa oli paljon, ja se oli alusta loppuun itse tehtyä ja se oli ajallaan pöydässä. Tein mummolle vookeja vesikampauksella ja lopuksi pantiin tukkaverkko päälle. Mummo pesi pyykkiä pulsaattorikoneella, joka kieputti pyykkiä vain yhteen suuntaan. Pesun jälkeen lakanat piti erotella toisistaan, lastata vasuun kottikärryyn ja viedä joelle huuheltavaksi. Menin mummon mukana ”auttamaan”, katselin kesäisinä pyykkiaamuina joen vihreään hämärään ja ajattelin, että vielä joskus vaellan sen joen vartta sinne mikä salaperäinen seikkailu siellä joenmutkan takana odottaisikaan.

Ukkonen
En ole pelännyt ukkosta, asuin sellaisessa paikassa että sitä eivät vanhemmatkaan pelänneet, joten en ole siihen oppinut. Vain järvellä varotaan jos ukkonen lähtee nousemaan päälle. Kesäleirillä joku väitti nähneensä pallosalaman, ja vaikkei kellään kai ollut aavistustakaan mikä se oli, saimme aikaan melkoisen joukkohysterian. Ilmeisesti oli tarve saada pelätä jotakin kovasti yhdessä.

Kirja
Tuossa historianhämärässä koulussani oli ihana vanhalta haiseva koulukirjasto, josta sai käydä joka viikko lainaamassa kirjoja. Sain tietenkin myös oikean kirjastokortin, mutta se oli pitkään aika pelottava laitos. Toista oli koulunkirjasto. Muistan lukeneeni monta kirjaa jotain lasten Kalevalaa. Sitten luimme vielä Kalevalan lyhennettynä laitoksena, tai ainakin minä luin, se oli se versio, jossa on sanaselitykset alalaidassa. Olin aivan huumaantunut siihen outoon kieleen ja maailmaan. Samaan aikaan tuli Holmbergin Rauta-aika, ja minä rakastin sitä. Se oli kauneinta mitä olin nähnyt. Luokkakaverit katsoivat hiukan hitaasti hehkutteluani.

Pipo
Pipot olivat kaikki tiiviitä rumia mainospipoja, joissa ei ollut muuta koristetta kuin jonkin urheiluun, yleensä hiihtoon liittyvän tuotteen nimi. Ja ne olivat kirkkaan sinisiä ja niin sähköisiä, että sisällä pitkäkin tukka seisoi huojuen yläilmoissa kuin kuningaskobra vielä pitkään sisälle tulon jälkeen. Ylipäätään kaikki vaatteet olivat sellaisia. Ei ihme, että ikäpolveni on se, joka kulkee sitkeästi ilman hattua säällä kuin säällä, edelleen.

Matematiikka
Ekaluokalla tuli laskennoksemme mystistä joukko-oppia. Se oli täyttä abstraktiota jossa ei laskettu mitään Pekkojen ja Liisojen omenoita yhteen tai muutakaan tolkullista vaan opeteltiin toimimaan symboleilla jotka osoittivat joukkoon kuulumista ja joukosta poisleikkautumista ja jotain unioneita. Varsin kommunistishenkistä kun näin jälkikäteen ajattelee.

Hiukset
Pienenä minulla oli kaksi tiukkaa ponnaria ja omistin ainakin viidet erilaiset lettinauhat (mikä oli paljon siihen maailman aikaan). Koululaisena tukkani leikattiin lyhyeksi joka kesä, se vahvisti hiuksia ja oli käytännöllistä ja helppohoitoista, sanoi isä. No, miksei. Monien muiden tapaan pidin Viisikon Paulista eniten, joten oli kivaakin olla poikamainen edes jollakin tavalla.

Veli
Meidän ikäeromme on viisi ja puoli vuotta. Tiedoksi niille, jotka harjoittavat voimallista perhesuunnittelua: se on liian pitkä väli, varsinkin jos lapset ovat eri sukupuolta. Älkää pitäkö liian pitkiä taukoja. Yhteisiä leikkejä ei ihan hirveän paljon ole, ensimmäinen (minä) ehtii tulla ainoan lapsen kaltaisesti oikuttelevaksi ja kyykyttää sitten pienempäänsä aivan liikaa. Onneksi meillä oli hyvätkin hetkemme, muistan hauskoja kuvia, kuinka me pelkäsimme yhdessä Hello, hello, hello –ohjelmaa tai lauloimme onnessamme euroviisuja harjanvarsimikrofoneihin keltaisissa froteehaalariyöpuvuissa. Varsin abbaa.

Ikkuna
Kerrostaloasuntomme ikkunat antoivat isolle tielle, mutta siinä oli välissä kaunista korkeaa mäntyä. Silti kasvoin kuuntelemaan öisin rekkojen haikeaa ulvontaa, kun ne kiersivät maan verisuonia pitkin pitäen meitä lämpiminä, ruuassa ja vaatteissa. Pientä runotyttöä matkien nimesin joitakin lähimpiä ja persoonallisempia mäntyjä, joille juttelin ikkunasta ennen kuin muita oli tullut kotiin. Hiukan isompana menin tähtikirkkaina iltaöinä parvekkeelle ja lauloin tähdille Leinon Elegiaa vierittäen murrosikäisen maailmantuskaisia kyyneleitä.

Kalenteri
Ukilla oli seinäkalenteri, josta sai repiä päivän kerrallaan pois, ja kalamiehen kalenteri, jossa oli tietoja kalojen syönneistä ja kuun vaiheista. Se oli minusta ihan mystistä että kalenteri tiesi miten kala käy pyydykseen. Ukilla oli myös hieno ilmapuntari, joka näytti minkälaista ilmaa oli tulossa. Odotin aina että se olisi näyttänyt joskus myrskyä, mutta niin kovaa ilmaa ei tullutkaan että se olisi mahonkisesta ilmapuntarista ollut myrsky.

Puuro
Minun ei koskaan tarvinnut syödä pakkopuuroa niin että olisi tullut kammoa. Puuroihin liittyy ihan miellyttäviä muistoja: isänäiti heräsi joka jouluaattoaamu neljältä keittelemään oikeaa riisisuurimopuuroa, jota sitten syötiin kymmenen aikaan silmät sikkurassa (koska edellisenä yönä tietenkin meni niin myöhään).

Meikit
Mummolan ullakkohuoneen komuutin laatikoista löysin jonkun tätini tai mummoni vanhaa pomadaa, törkeän turkoosia luomiväriä ja ihonväristä huulipunaa. Pomadarasiassa oli Eiffel-tornin kuva. Kaikki meikit haisivat samalta kuin vanhentunut hajuvesikin. Kynsilakkaa ei ollut. Äitini varastot olivat hyvin pitkään samankaltaiset. Meikkiä ei kunnon naisen tarvinnut käyttää, ei ollut aikaa. Lapsena tietysti olisin halunnut kokeilla edes niitä meikkejä, mutta kielto oli ehdoton. Keksin korvikkeenkin, muistan kuinka villitsin päiväkodissa suuren porukan tyttöjä käyttämään voikukkaposkipunaa. Tädit olivat sangen epäsuosiollisia ekomeikki-idealleni, kaikkien poskia hangattiin puhtaaksi niin että kotiinpääsyn aikaan poskemme sekä punoittivat että kellersivät.

Aita
Meidän tornitalossamme asui kilttejä tyttöjä, mutta viereisessä asui jotenkin epäsopivaa. Sen talon tytöt olivat epäluotettavia ja epäsiistejä, ja pojat suorastaan pelottavia. Mistähän tämäkin jyrkkä kategoria silloin iskostui mieleeni? Onneksi talojen välillä oli puuaita, mikä piteli ilkeitä poikia edes sen verran että ehdimme alta pois, jos he näyttivät olevan tulossa meidän pihallemme.

+Vaaleanpunainen
Pikku naisia –kirjasta on mieleeni jäänyt selvimmin kohta, missä nuorin tytöistä (Amy, piti tarkistaa), johon samaistuin eniten, koska hänellä oli taiteellisia taipumuksia, kiukuttelee koska haluaisi jo luopua pastellinsävyisistä tyttövaatteistaan ja saada luvan pukeutua vakavastiotettavien naisten hameisiin. Siis tummansinisiin, ruskeisiin, harmaisiin. Hullu! En tajunnut miten kukaan saattoi haluta sellaista, sillä minun vaatteeni olivat juuri sellaisia ankean ruskeita, tunkkaisen tummansinisiä, pitsittömiä, sulottomia –ja niitä ällösähköisiä tekokuituisia. Tämä lienee vaikuttanut minuun ja estetiikan tajuuni erittäin syvästi, sillä en pääse edelleenkään eroon vaaleanpunaisen, pastellisävyjen, pitsin ja muun naisellisen blink-blinkin himosta (vaikken välttämättä siten pukeudukaan). Kohtasin juuri tuoreen sukupolven edustajan, joka oli lausunut nuo lähes samat sanat: en välitä enää vaaleanpunaisesta, se on vauvojen väri, haluan pukeutua tummiin vaatteisiin – seitsemänvuotiaana! Hän on nuori neiti joka on saanut kylpeä vaaleanpunaisessa unelmassa koko pienen ikänsä. Ja kyllästyspiste koitti noin nopeasti. Seuraan mielenkiinnolla millainen esteettisyysasteikko hänelle kasvaa, vapaana vaaleanpunaisesta.

Haastan Tulta syöksevän linnun, DorianK:n ja Maahanmuuttajan muistelemaan, mikäli hermo pitää...

...Ja uusi sivu

2008-01-01T20:32:00.000+02:00

Uusi vuosi on aikamääre, joka on vain ihmisten kansainvälisellä sopimuksella tehty. Luonnossa näyttää ihan samalta kuin viikko sitten, mutta ihmisten mielissä ei. On eri aika, toinen ympäristö, paikka on vuosi 2008, tammikuun uuden karheat päivät, kalenterin uudet sivut, valkeat. Mikä tyydytys onkaan aloittaa jotain uutta. Piste, ja uusi puhdas sivu.

Siirsin työhuoneeni tänne, sillä en pitänyt entisen työhuoneen tunkkaisesta ympäristöstä. Toivon että tämä toimii. Täällä tapahtuukin sitten vaikka mitä, ja työhuoneen levottomuus herättää muusain soitannon. Linkissä siis vanhan työhuoneen ovi.